Englantilainen jalkapallo vs suomalainen jalkapallo

Harrastin itse joskus jalkapalloa, mutta totesin nopeasti, ettei minusta ole urheilijaksi. Sen sijaan vuosien varrella jonkun verran ”valmensin” nuoria palloilijoiden alkuja omien lasten mukana, ja seurasin lähinnä Englannin valioliigaa ja Saksan Bundesliigaa. Siihen aikaan nimittäin Hämeenlinnassa ei jalkapallo todellakaan ollut ykkönen, ja vaikka asuin aivan pääkallopaikoilla, eli Kaurialan kentän laidalla, ei jalkapallosta tullut minun lajini.

Jo vuosia sitten kuitenkin palasin jalkapallon pariin nimenomaan sohvalta seuraten ja pelejä pelaillen. Silloin tulivat niin tulosvedot kuin pitkävedot tutuiksi, mutta myös se raadollisuus, mikä jalkapalloon ja kaikkeen muuhunkin ammattimaiseen urheiluun liittyy – raha. Urheilussa liikkuvat isot rahat. Sekä itse joukkueiden sisällä, että urheilun liitännäisissä, ja rahan määrä vain lisääntyy, vai miltä kuulostaa esimerkiksi hollantilaisen puolustajan Matthijs de Ligtin siirtyminen Italiasta Juventuksesta Saksaan Bayern Müncheniin yli 80 miljoonan euron siirtosummalla?!? Tällaiset summat vaativat jo sponsoreiksi casino alan toimijoita, jotka ovatkin vuosien varrella maksaneet satoja miljoonia näkyvyydestään eurooppalaisissa urheilulajeissa.

Vuosia sitten kirjoittelin enemmänkin jalkapallosta ja muustakin urheilusta ja parissa kirjoituksessa nostin esille sen tosiasian, että Suomessa ei ole pakko olla hyvä pelaaja. Tarkoitin sillä siis sitä, että Suomessa on niin hyvä sosiaalitoimi ja peruspalvelut, että meillä ei ole pakkoa nousta slummeista pelaamalla jalkapalloa. Kun on pakko tehdä jotain, tekee sitä aivan erilaisella intensiteetillä kuin silloin, kun voi koska tahansa palata lämpimään kotiin pelaamaan, vaikka pleikkarilla tai katselemaan kymmenien eri suoratoistokanavien tarjontaa.

Miksi muuten jo Valioliigankin viime kauden TOP5 palkansaajista yksikään ei ole enää englantilainen… 100 000 punnan viikkopalkka meni rikki Englannissa kaudella 2005/06 kun Liverpoolin Steven Gerrard kirjoitti uuden sopimuksensa, ja seuraava rajapyykki 250 000 puntaa viikossa meni rikki jo kaudella 2009/10 Carlos Tevezin sopparin myötä Manchester Cityssä. Manchesterissä on kaksi huippuseurattua joukkuetta City ja United, ja näiden kahden joukkueen yhteenlaskettu keskimääräinen katsojamäärä on yli 130 000 katsojaa, itsekaupungissa asuu vain vajaat 600 000 asukasta (vrt Helsinki 656 000) mutta ns. Suur-Manchesterin eli kreivikunnan alueella noin 2,9 miljoonaa ihmistä.

Ammattimainen toiminta

Suomalainen jalkapallo on kuitenkin kehittynyt koko 2000-luvun ajan kohti entistä ammattimaisempaa toimintaa ja se kaikki näkyy myös tuloksissa.  Ehkä viimeinkin Suomessa on ymmärretty, että pärjätäkseen kansainvälisesti, on toiminnan oltava alusta alkaen voitonhakuista – tiettyyn ikään saakka voidaan vielä mennä mentaliteetillä ”jokainen voittaa”, mutta jossain vaiheessa pitää pelaajille tulla selkeästi esille, että vain parhaat voivat päästä pelaamaan, ja vain parhaalla kokoonpanolla voidaan nousta voittajaksi saakka. Urheilu ei ole vain ruusuilla tanssimista, eikä jokainen voi siinä pärjätä, vaikka haluaisi – elämässä tulee meille kaikille joskus pettymyksiä.

Ammattimainen toiminta on tietenkin pienillä paikkakunnilla vaikeata, koska rahaa ei ole, ja lajeja ja seuroja on paljon. Seurojen varainkeruukin on Suomessa rajoitetumpaa kuin monissa muissa Euroopan maissa, kun esimerkiksi bingoja ei voida pitää rahavoitollisina – joten nekin siirtyivät paikallisilta urheiluseuroilta ylemmälle taholle. Sponsorointi, lipputulot, tuotemyynti ovat joukkueiden tulonlähteitä, ja jokainen ymmärtää, ettei suomalainen joukkue voi ostaa eurooppalaisesta huippuseurasta jo valmista tähtipelaajaa.

Lähtökohdat vaihtelevat

Miksi sitten jo silloin vuosia sitten kirjoitin huonoista lähtökohdista perustui siihen, että moni jalkapallon tähtipelaaja on tullut todella köyhistä oloista, sellaisista, joista keskiverto suomalainen ei halua edes tietää mitään. Kun niistä huonoista oloista haluaa pois, ovat reitit monesti joko rikollisuus tai ammattiurheilu, ja se kumpaan nuori päätyy voi olla pienestä kiinni. Joka tapauksessa voidaan sanoa, että silloin on taustalla todellakin ollut pakko pärjätä ja olla paras, ja sitä kautta pelaajalle on rakentunut kova voittamisen tahto sekä vähitellen kehittyneet taidot, joita on sitten hiottu valmentajien toimesta eri portaissa, ja useammassa portaassa ajatuksena on pelaajan kauppaamisen aina isommalla summalla eteenpäin, kunnes ollaan aivan Euroopan huipulla ja pelaajien kauppasummat kirjoitetaan miljoonissa euroissa.

Tästä kaikesta seuraa, että vain harvat suomalaiset pelaajat omaavat niin kovan voittamisen tahdon, mitä kansainvälisellä tasolla tarvitaan, ja se sama näkyy monessa muussakin lajissa. Me voimme selittää, että Suomessa on niin huonot harjoittelumahdollisuudet ja pitkä talvi, tai kesällä sataa niin paljon – mutta kyse onkin valinnoista. Me Suomessa asuvat voimme tehdä päätöksiä ja valintoja kohtuullisen rauhassa, sillä useimmiten on saatavilla myös turvaverkko, jollaista ei monissakaan Euroopan maassa ole, ja vielä vähemmän Afrikan tai Aasian maissa.

Ammattiurheilu ja hienostelu eivät kulje käsi kädessä, mutta isot yritykset ja markkinavoimat haluavat käyttää jatkossakin hyödykseen urheilun ja urheilijan tarjoamia kontaktiverkostoja omiin tarkoituksiinsa, ja siksi parhaat pelaajat ovat vähintäänkin painonsa arvoisia kullassa. Mitä järkeä on esimerkiksi Lionel Messin yli miljoonan euron viikkoansioissa? Messin nuoruuteen kuuluivat jalkapallopelit kahden veljen kanssa, mutta vuonna 1987 syntynyt Messi kärsi nuorena myös sairaudesta, jonka hoitamiseen hänen vanhemmillaan ei ollut varaa, eikä Argentiinan sosiaalitoimesta saanut lääkkeisiin korvauksia. Onneksi pienikokoinen Messi oli niin kova pelaaja jo pienenä ja uskalsi pelata isompia pelaajia vastaan niin kovaa, että hänen ollessaan 13-vuotias FC Barcelona lupasi maksaa lääkkeet, jos Lionel muuttaisi vanhempiensa kanssa Espanjaan, ja loppu onkin historiaa.

E-urheilussa nyt – kuten jalkapallossa aiemmin

Nyt jalkapalloilevilla nuorille on houkutuksena siirtyä pelaamaan tietokonepelejä jopa ammatiksi saakka. Tietokonepelaaminen tuntuu monelle helpommalta reitiltä menestykseen, mutta tosiasia on paljon monimutkaisempi. Ei e-urheilijankaan tie mestaruuteen ja miljoonien voittoon ole helppoa, ja harvemmat siinä onnistuvat kuin jalkapallo tai monessa muussa perinteisessä lajissa. Ja kuten jalkapallossa, myös e-urheilussa näkyy jo sama kaava: jos pelaamalla on mahdollisuus nousta köyhyydestä voittajaksi, ollaan silloin valmiina tekemään paljon enemmän töitä, kuin ympäristössä, missä vaihtoehtoja on vaikka millä mitalla.

Miten sinä näet tulevaisuudessa suomalaisen ammattiurheilun suunnan?

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu