Nato

Suomi ja
Ruotsi liittyivät samaan aikaan, vuonna 1995, Euroopan unioniin. Suomelle tuli kiire
hakea jäsenyyttä, kun Ruotsi yllätti suomalaiset omalla hakemuksellaan vuonna
1991. Jäsenyysneuvottelut käytiin samanaikaisesti Ruotsin ja meille etäisemmän Itävallan
kanssa.

Suomen
kohdalla EU-jäsenyydessä oli kyse eurooppalaisesta identiteetistä, turvallisuuspolitiikasta
ja taloudesta Neuvostoliiton juuri hajottua. Selkeä enemmistö Suomen kansalaisista
(56,9 %) äänesti EU-jäsenyyden puolesta vuonna 1994.

Nyt kun Suomessa
ja Ruotsissa puhutaan Nato-jäsenyydestä, pohditaan turvallisuuden ohella muun
muassa jäsenyyden rahallista hintaa.

Vaikka
rahallakin on merkitystä, kyse on asiantuntijoiden mukaan paljon enemmän turvallisuudesta
ja positiivisesta identiteetistä, jossa on ryhmäulottuvuus. Tuon ulottuvuuden
nimi on ensisijaisesti naapurimaamme Ruotsi, ehkä jossain määrin myös liittoutumattomat
Itävalta, Irlanti ja Sveitsi.

Suomalaisista
vain noin viidennes kannattaa Nato-jäsenyyttä, Ruotsissa kannattajien osuus on
vajaa kolmannes. Ukrainan kriittinen tilanne ei ole käytännössä lisännyt kummassakaan
maassa Nato-kannatusta, vaikka muutamien prosenttiyksiköiden siirtymistä onkin
uutisoitu. Selvä enemmistö vastustaa.

Suurin osa suomalaisista
taitaa nähdä asian kuten keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä, jonka mukaan Naton
jäsenenä olisi nyt Ukrainan tilanteen ollessa päällä huonompi olla kuin sen
ulkopuolella. Esimerkiksi Baltiassa näkemykset ovat – historiallisistakin
syistä – aivan päinvastaiset.

Muutkaan Venäjän
aiheuttamat kansainväliset ongelmat eivät ole lisänneet Suomessa
Nato-jäsenyyden kannatusta, ei esimerkiksi Venäjän aloittama Georgian sota 2008
tai sen puuttuminen patsaskiistaan Virossa 2007.

Sen sijaan
Yhdysvaltain johtaman ”halukkaiden koalition”, hyökkäys Irakiin 2003 alensi Nato-kannatusta,
vaikka Nato ei siis mihinkään hyökännyt. Suomalaisten Nato-kannatus reagoi USA-syistä
helposti entistäkin alemmas, mutta Venäjä-syistä se ei nouse. Yleiseurooppalainen
USA-epäily onkin poikkeuksellisen vahvaa Ranskan ohella juuri Suomessa.

Myöskään
George W. Bushin vaihtuminen Barack Obamaan alkuvuonna 2009 ei lisännyt
suomalaisten luottamusta Natoon, jonka moni mieltää siis yhä yhtä kuin
Yhdysvalloiksi.

Suomalaista
Nato-keskustelua on maaniteltu esiin oikeiston, lähinnä kokoomuksen, piirissä
jo pitkään. Harva poliitikko on siitä kuitenkaan uskaltanut tehdä teemaa. Näin
eurovaalien alla poikkeuksen on tehnyt Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja
Mikael Pentikäinen (kesk.), vaikka keskustalaiset ovat vihreiden ja
vasemmistoliiton äänestäjien ohella Nato-epäileväisimpiä.

Asiantuntijat
sanovat, että Suomi vastaa omasta puolustuksestaan, oli se Nato-maa tai ei. Suurin
muutos jäsenyydessä olisi Naton viides artikla, johon Suomi sitoutuisi, eli
olisimme valmiita lähettämään joukkojamme muihin liittouman maihin, jos niiden
kimppuun käytäisiin. Vastaavasti muut olisivat sitoutuneet auttamaan Suomea.

Mikään välttämätön
pakko sotajoukkojen lähettäminen toisen Nato-maan avuksi ei olisi, mutta
voisimme joutua nykyistä herkemmin osalliseksi tapahtumista, jos esimerkiksi
Baltian mailla olisi ongelmia Venäjän kanssa. Ajatus on ollut
Paasikiven-Kekkosen linjan ajan suomalaisille vieras.

Toisaalta
olemme jo EU:n myötä puolueellisia ja voisimme ehkä saada apua hädässä EU:n
isoilta mailta, mikä on kirjattu Lissabonin sopimukseen. Sopimuksessa on
poikkeuksensa ja unionilla ei ole omia sotavoimia, joten tätä sopimuksen osaa
voinee kutsua kuolleeksi kirjaimeksi.

Viimeistään Ukrainan
tilanne on osoittanut vanhan linjan mukaisen puolueettomuuspolitiikan olevan historiaa,
kun Suomi on yhdessä muiden EU-maiden kanssa tuominnut selvästi Venäjän toimet
Krimillä kansainvälisen oikeuden vastaisiksi.

Me emme
kuitenkaan puutu unionina Ukrainan tilanteeseen kuin talouspakotteilla. Myös
Yhdysvallat ilmoitti Obaman suulla, että se ei käytä sotavoimiaan Ukrainassa.

Ukraina ei
ole Nato-maa, mutta ei se ole myöskään EU-maa. Tämä tekee siitä hyvin erilaisen
tapauksen verrattuna esimerkiksi sen naapurissa olevaan Romaniaan, joka liittyi
Natoon 2004 ja Euroopan unioniin 2007.

Nato-maat
takaavat toisilleen kriisiaikana elintärkeiden raaka-aineiden kuljetukset,
joten osana liittoutumaa niiden huoltovarmuus on paremmalla tolalla kuin muilla.
Tässäkin mielessä yhteisvastuu menee Suomen nykyisiä sopimuksia pitemmälle.

Entä sitten
se raha, eli mitä Nato-jäsenyys maksaisi? Kansainvälisiin esikuntiin sijoitettaisiin
henkilöstöä, mikä voisi tarkoittaa noin 100 miljoonaa euroa vuodessa. Nato
edellyttää jäsenmailtaan tietysti myös sotilaallista suorituskykyä, joka
Suomessa on kohtuullisella ja ilmeisen hyväksyttävällä tasolla. Nato ei pakota jäsenmaitaan
käyttämään esimerkiksi jotain BKT-osuutta puolustukseen.

Suomen ei
olisi pakko perustaa tänne Nato-tukikohtia, vaikka olisimme jäseniä. Jotkut Euroopan
maat ovat niitä halunneet, koska ovat uskoneet, että Nato sitoutuu näin
paremmin puolustamaan niitä ja tukikohdat tuovat myös rahaa. Esimerkiksi
Baltiassa on tällä hetkellä vain ilmavalvontaa, ei tukikohtia.

Nato-jäsenyyden
suhteen kiinnostavaa on se psykologia, joka liittymiseen liittyy suhteessa
jäsenenä olemiseen. Suomalaiset arvuuttelevat Venäjän reaktioita juuri
mahdolliseen haluun liittyä, ei niinkään siihen, mitä itse jäsenyyden aikana
tulevaisuudessa tapahtuisi.

Talouspragmaatikoille
tämä tarkoittaa usein huolta sitä, että idänkauppa voi kärsiä ja matkailuruplat
mennä muihin maihin, jos Suomi ilmoittaisi halustaan liittoutua. Kävisikö näin?
Nykyisen halvan ruplan oloissa venäläiset suuntaavat Suomen sijaan Nato-maa
Viroon ensisijaisesti hintojen perässä.

Naton
suhteen herkkä Venäjä ei ole tehnyt Suomelle tilannetta yhtään helpommaksi,
sillä sieltä on kuulunut säännöllisesti useimmiten tulkinnanvaraisia viestejä,
että Suomen ei kannata liittyä läntiseen liittoumaan. Ukrainan kriisin aikana
venäläiset joukot ovat harjoitelleet myös lähellä Suomea, mikä on herättänyt
kysymyksiä ajoituksesta.

Tosiasia on,
että Venäjä haluaisi pitää Naton mahdollisimman kaukana omista rajoistaan, mikä
heijastelee uudelleen vaurastuneen maan geopoliittista ajattelua. Sen on myös presidentti
Vladimir Putin sanonut Ukrainaan liittyen.

Venäjän
toivetta ei ole lähihistoriassa kaikilta osin täytetty, koska sillä on useita
Nato-naapureita aivan Suomen lähimaastossa: Viro, Norja ja Latvia. Venäjä on
täysin keskinäisriippuvainen EU:n ja muun läntisen yhteisön kanssa
kansainvälisessä kaupassa. On siis tosiasioita, joille se ei voi mitään.

Mutta
palataksemme siihen identiteettiin ja Nato-kantoihin, suomalaiset ovat siis vahvoja
Nato-näkemyksessään. On käynyt myös ilmi, että Ukraina ei ole Ruotsissa eikä
Suomessa Nato-kysymys.

Ajankohta virallisten
liittymishalujen esiin tuomiseen ei voisi olla paljoa huonompi, se on selvä.
Eikä kansan vahvan mielipiteen yli kävellä Ruotsissa sen enempää kuin Suomessakaan.

Jos Ruotsin
kansa syystä tai toisesta kuitenkin jatkossa alkaa kallistua Naton suuntaan, vaikuttaisi
se erittäin todennäköisesti suomalaistenkin näkemyksiin.

Jopa enemmistö
suomalaisista voisi keikahtaa Nato-kannatuksen puolelle, jos meiltä puuttuisi Ruotsiin
tiukasti yhteydessä oleva positiivinen liittoutumattomuusidentiteetti.

 

Tätä
kirjoitusta varten on käytetty lähteenä muun muassa kansainvälisen politiikan professoria
Tuomas Forsbergia Tampereen yliopistosta ja komentaja Juha-Antero Puistolaa
Puolustusvoimista.

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu