Onneksi aina joku haluaa kusitolpaksi

Selailin läpi tänään sähkökirjana julkaistun Reetta Rädyn ja Ville Blåfieldin kirjoittaman Kuka hullu haluaa poliitikoksi? -kirjan ja vähän hämmästyin siitä valituksesta, joka joidenkin kansanedustajien suusta kuuluu.

Haastatelluista pahiten kypsähtänyt on kokoomuslainen Sampsa Kataja. Lainsäädäntötyötä kahdeksan vuotta tehnyt mies jättää tämän kauden jälkeen vapaaehtoisesti eduskunnan ja palaa Poriin.

Työ ei ollut ihan niin kuin piti ja Arkadianmäen olosuhteetkaan eivät vedä vertoja kotikulmille.

”Asianajajana minulla oli iso työhuone torinäkymillä, Ilja Repinin taulu seinällä, iso nahkatuoli. Kun tulin eduskuntaan, vahtimestari tuli näyttämään, missä työhuoneeni on. Luulin, että nyt kuljetaan jonkin varastokellarin läpi. Mutta sitten vahtimestari avasi oven. Ei se ollutkaan paperivarasto, vaan minun työhuoneeni. Just ja just näki taivasta sieltä”, mies kertoo kirjassa.

Ja se 8000 euron kuukausipalkkiokin on ollut lakimiehen mielestä riittämätön:

”Valtakunnan parhaat kyvyt näkevät, että taloudellisesti täällä menettää. Pilke silmäkulmassa olen sanonut, että kansanedustajalla pitäisi olla se palkka, mikä oli aikaisemmalla työuralla, että viitsisi ottaa nämä haittapuolet mukaan, kun siirtyy huonopalkkaiseen, määräaikaiseen työhön. Itse menetin taloudellisesti aika lailla, kun tänne lähdin.”

Voi itku ja hammasten kiristys. Kataja ei tosin ole ainoa, joka palkkausta manaa. Myös RKP:läinen kansanedustaja, puolueensa ex-puheenjohtaja Stefan Wallin arvostelee poliitikkojen työstään saamaa korvausta.

”Politiikka ei ole kovin hyvin palkattua. Pääministerinkään palkka ei ole kovinkaan kilpailukykyinen, kun vertaa minkä tahansa keskisuuren yrityksen pikkupomojen palkkoihin. Ne, jotka ovat rahan perässä, eivät varmasti hakeudu politiikkaan”, hän pohtii.

Pääministerin palkka on noin 11 000 euroa kuussa. Suurimmalle osalle kansaa se on utopistisen suuri summa, mutta valtaperspektiivistä asia näyttää siis kovin erilaiselta.

On politiikka toki tarjonnut myös sosiaalisen nousun paikan. Näin kävi vuoden 2011 jytkyssä perussuomalaisten Jari Lindströmille, lopetetulta Voikkaan tehtaalta potkut saaneelle paperimiehelle.

Kouvolalainen Lindström on harpannut tuntemattomuudesta merkittäväksi valtakunnalliseksi vaikuttajaksi, eduskuntaryhmänsä puheenjohtajaksi.

Nyt ovat uudet vaalit edessä. Pahimmillaan käy kurjasti, jolloin paluu arkeen olisi raju.

LIndström sanoo kirjassa: ”Mie olen kerran elämässä tippunut, kun on viety työpaikka alta. Se on hieman opettanut, että on muutakin asioita kuin työ. Joko tää homma jatkuu tai painun työvoimatoimistoon ja ilmoittaudun työttömäksi työnhakijaksi.”

Kaikki eivät valita. Eivät kaikki myöskään ajattele yhtä kyynisesti kuten keskustan pitkäaikainen kansanedustaja Hannes Manninen aikoinaan todetessaan, että: ”41 vuotta julkisena kusitolppana riittää”.  Saman puolueen nykyinen puheenjohtaja Juha Sipilä tosin lanseerasi uudelleen tuon negatiivishenkisen termin hiljattain EVAn pääministeritentissä.

Räty ja Blåfield ovat tehneet hyvää työtä poliitikkotarinoidensa kokoamisen kanssa. Jos olisi olemassa erillinen poliitikkotutkinto, tämä olisi sen yksi pakollinen oppikirja.

Ja aina joku haluaa poliittiseksi päättäjäksi – kansanvaltamme onneksi.

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu