Voitte yllättyä, Anssi Vanjoki & Co

Toimitettu asiamedia on ongelmissa. Se koskee niin yksityistä printtiä, televisiota kuin verkkoakin.

Ongelmat juontuvat siitä, että sanomalehtien tilaaminen ja iltapäivälehtien ostaminen ovat vähentyneet, perinteisen television puolelle on tullut lisää viihteellisiä kanavia mainoskakusta kamppailemaan ja kansainväliset some-toimijat (jotka eivät tuota itse sisältöä) imuroivat verkosta jatkuvasti enemmän mainosrahaa Dublinin kautta Yhdysvaltoihin.

Sitten on vielä Yleisradio, joka torjuu olemassaolollaan yksityisen median yrityksiä saada tuottamastaan sisällöstä korvausta kuluttajilta. On meillä myös poikkeuksellisen laaja veronmaksajien tuella elävä puoluelehdistö samalla asialla.

Lisäbonuksena Suomen tilanteeseen vaikuttaa neljä vuotta kestänyt lama, jota virallisesti taantumaksi kutsutaan.

Tämän yksityisen Suomi-median supistuvan yhtälön kääntämiseksi on Anssi Vanjoen johtama työryhmä yrittänyt etsiä lääkkeitä.

Nokia- ja yliopistotaustaisen puheenjohtajan lisäksi ryhmässä istuivat Yleisradio-, poliitikko-, ja viestintätoimistotaustainen Mikael Jungner, Hesarissa pitkään vaikuttanut Reetta Meriläinen sekä Nokiassa aikoinaan vaurastunut Iltalehden kolumnisti ja mediakasvo Kalle Isokallio.

He saivatkin aikaan ajatuksia: Alkoholimainontaa voisi vapauttaa ja Ylen sisältöajattelua uudistaa yksityisiä mediatoimijoita tukevasti. Lisäksi verkkomedia voisi saada helpotusta arvonlisäveropuolelle (koskisi niitä, jotka perivät tilausmaksuja) ja sitten voisi kehitellä tarkemmin määrittelemätöntä tuettua digimediatoimintaa vaikkapa STT:n pohjalle.

Toimitukseltaan mammuttimaisen Yleisradion roolin muutos on ehdotuksista konkreettisin. Kun julkisen palvelun yhtiö nyt ostaa ulkoa 6 prosenttia sisällöstään, voisi tuo määrä olla viiden vuoden sisällä jo 20 prosenttia ja lopulta 30 prosenttia.

Karkeilla luvuilla tämä tarkoittaisi sitä, että nykyinen liki puolen miljardin euron Yle-menoautomaatti voisi tuottaa yksityiselle puolelle vuodessa hyvää yli 100 miljoonaa euroa nykyisen 27 miljoonan sijaan (Luku otettu täältä Vanjoen työryhmän raportista). Se voisi koskea myös uutistoimintaa ja muita asiasisältöjä, eikä siis pelkkiä viihdetuotantoja.

Ylelle veronmaksajilta vuosittain kerättävää yli 460 miljoonan euron summaa Vanjoen ryhmä ei lähtökohtaisesti kyseenalaista. Tosin työryhmän mukaan ”yhtiön rahoituksen taso tulee tarkistaa nykyistä tarkemmin määriteltyjen tehtävien ja niiden sisällön perusteella”.

On sanomattakin selvää, että Yleisradiossa ei hypitä riemusta tasajalkaa, kun sen sisällöllisiin tekemisiin eli toimintamalliin halutaan puuttua. Yhtiö laitettaisiin siis tekemään talon ulkopuolelta tuntuvasti nykyistä enemmän ostoja, ehkä yleisradiolakiin tehtävällä velvoitekirjauksella.

Tämä hankintojen lisäys ei voisi tapahtua ilman, että yhtiön omia kuluja vähennettäisiin yhtä tuntuvasti. Jotkut turvatulta tällä hetkellä vaikuttavat työpaikat eivät näyttäsikään enää niin turvatuilta.

Yleisradio on toki tehnyt asiasisältökauppaa ennenkin. Siitä on minulla omakohtainen kokemus vuosilta 2010 – 2011, kun Uusi Suomi tuotti Yle Puheelle kolumnisarjaa. Tämä sovittiin Ylen radioväen kanssa Mikael Jungnerin istuessa yhtiön johdossa.

Uusi Suomi julkaisi tuottamansa kolumnit blogipalvelussaan. Kahdessa mediakanavassa, julkisessa ja yksityisessä, esiintyivät Jari Tervon, Atlas Saarikosken, Iivi Anna Masson, Jarmo Virmavirran ja Tuomas Enbusken kaltaiset kovan tason yhteiskunnalliset keskustelijat.

En tiedä, oliko kaksi vuotta pyöritetty yhteistyömalli täydellinen, mutta ei se huonokaan ollut. Ainakin molemmat saivat huippuhyvää sisältöä kustannustehokkaasti.

Ja sitten vielä viesti niille mediaänkyröille, jotka uskovat suomalaisen median ongelmien johtuvan siitä, että kansalaiset ovat hylänneet täkäläinen laatumedian sisällön vuoksi ja ovat päättäneet siirtyä sankoin joukoin niin sanotun vastamedian nettisivuille.

Tottahan noidenkin sivustojen juttuja lueskellaan, eikä se itsessään tätä maailmaa sen hullummaksi tee. Mutta jos ne varastavat suomalaisilta mediatoimijoilta sisältöä ja/tai sortuvat kiihotukseen kansalaisia tai kansanryhmiä vastaa, saattavat ne hyvinkin joutua sellaisesta Suomessa edesvastuuseen.

Suomessa pystyy muuten harjoittamaan mediabisnestä suomen kielellä myös ilman, että tarvitsee edes tästä kotimaisesta perinteisestä mainosmarkkinasta välittää. Kun pyörittää internetpalvelimia ulkomailta ja kerää rahat suomalaisilta peliriippuvaisilta Maltalla toimivien nettipelifirmojen kautta, se on mahdollista.

Suomesta voi imuroida siis pelkän yleisön, ja sitten pelata aivan toisilla säännöillä niin liiketoiminnallisesti kuin sisällöllisesti.

Sen verran minä RAY:n suomalaisissa kioskeissa ja kaupoissa harjoittamaa uhkapelitoimintaa inhoan, että en osaa oikein paheksua edes tuota mediatoiminnan rahoitusmuotoa.

Tällaisia viimeksi mainittuja uuden ajan markkinailmiöitä Vanjoen työryhmä ei raportissaan esiin tuonut. Mahtoiko sellaisista mitään edes tietää?

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu