Jos Ruotsi tekee meille taas källin

Toimittaja ja tietokirjailija Jyrki Karvinen on tehnyt erinomaista työtä kasatessaan hienon joukon asiantuntijoita pohtimaan, mihin Eurooppa on menossa toimittamaansa kirjaan Järistyksiä Euroopan unionissa (Docendo, 2016).

Kirjan arvoa nostaa se, että se on työstetty salamavauhtia sen jälkeen, kun Ison-Britannian kansa teki juhannuksen alla päätöksensä lähteä EU:sta eli on syntymässä niin sanottu brexit. Alun perin ajateltuja tekstejä jouduttiin panemaan uusiksi, niin yllättävä tuo brexit-äänestystulos EU-tietäjillekin oli.

Kirjoittajina on 15 eturivin talouden, turvallisuuspolitiikan ja eurooppalaisen päätöksenteon asiantuntijaa Pekka Haavistosta ja Marju Laurstinista Lasse Lehtiseen ja Sampo Terhoon. Aika moni heistä on toiminut tai toimii näkyvissä kansainvälisissä tehtävissä, muun muassa ministerinä ja jäseninä Euroopan parlamentissa.

Kirjoittajat esittävät omia valistuneita arvauksiaan Euroopan suunnasta finanssikriisin, nyt jo yli kaksi vuotta kestäneen venäläislähtöisen Ukrainan sodan, viime vuonna ryöpsähtäneen pakolaistulvan ja brexit-päätöksen jälkimainingeissa ja oloissa.

Näkemyksiä syistä ja seurauksista on yhtä monta kuin on kirjoittajaa ja toki poliittinen näkemys vaikuttaa monen kohdalla.

Esimerkiksi yksi poliittisesti kiinnostava näkökulma tulee esiin perussuomalaisten entisen europarlamentaarikon, nykyisen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Sampo Terhon analysoidessa brexitiä.

”Kuten odotettavaa oli, kampanjat kilpailivat ennen kaikkea siitä, kumpi pystyi luomaan pelottavamman tulevaisuuskuvan, joka kansalaisten täytyi torjua. Kieltämättä ei-kampanja sai varmasti etua myös siitä, että maan parhaat verbaaliakrobaatit Nigel Farage (Ukip) ja Boris Johnson (konservatiivit) olivat molemmat eroamisen puolella”, Terho tulkitsee.

Terho kertaa perussuomalaisten olleen uudistamassa EU:ta, ei eroamassa siitä. Suomen EU-tulevaisuuden osalta hän maalailee kuitenkin kuvaa, jossa ”kansanäänestyksen tulisi olla jonkin suuren puolueen vaaliteema, ja jos tuo puolue tai puolueet menestyisivät eduskuntavaaleissa, uusi pääministeri toteuttaisi äänestyksen yksinkertaisessa kyllä/ei-muodossa”.

Terhon mielestä olisi perusteltua, että Suomen kansa äänestäisi uudelleen EU-jäsenyydestä. Kansalaiset päättäisivät silloin, tarvitsemmeko Schengenin mahdollistamaa vapaata liikkumista, yhteistä valuuttaa ja EU:n turvatakuita mahdollisen kriisin varalle.

Turvallisuuspolitiikkaa ja EU:n roolia moni asiantuntija pohtii paljon nyt, kun Venäjä on vuodesta 2014 toiminut uhittelevasti myös Itämeren suunnalla ja jihadistiset terroristit ovat tehneet iskujaan.

Turpo-kysymyksessä nousee vahvasti esiin Suomen suhde Viroon, kun molemmat EU-maita joita koskevat Lissabonin sopimuksen turvatakuut, joskin Viro on myös Nato-maa.

Suomalaisille kysymys kääntyy siten, että auttaisimmeko me Viroa, jos aggressiot kohdistuisivat siihen.

Tiivistykseen tästä Suomelle EU-turpo-kysymyksestä tekee ulkopolitiikan tutkija Matti Pesu, jonka mukaan Suomen suhtautuminen Baltian avustamiseen kriisissä on muuttumassa aavistuksen myötämielisemmäksi.

”Baltia onkin suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan eurooppalaistumisen seuraava lakmustesti. Jos Helsinki jossain kohtaa signaloisi, että sen panos jonkin Baltian maan mahdolliseen turvallisuuskriisiin olisi positiivinen, Suomi ottaisi jälleen askelia korkeamman sitoutumisen politiikan tiellä”, Pesu arvioi.

Ehkä tällaista on ilmassa. Pesu muistuttaa tasavallan presidentti Sauli Niinistönkin sanoneen hiljattain Tallinnassa, että ”Suomi ei käännä selkäänsä Virolle”.

Karvisen toimittamassa kirjassa EU:n turvatakuut pistää nippuun Yrsa Grüne, turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut journalisti. Hän muistuttaa, että jäsenmaiden velvollisuus antaa apua ”kaikin käytettävissään olevin keinoin” on konkreettisen ja varsinkin sotilaallisen avun antamisen suhteen heikko.

”Jokaisen EU-maan tarjoama apu toiselle EU-jäsenmaalle on bilateraalista, joka näyttää tarkoittavan sitä, että jos hyökkäyksen kohteena on EU-maa, joka on myös Naton jäsenvaltio, niin nopeimmin sotilaallista apua pystyy tarjoamaan toinen EU-maa, joka niin ikään on Naton jäsen”, Grüne kirjoittaa.

Grüne pohtii sitten Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta tärkeän Ruotsin Nato-suhdetta: ”Ruotsin poliittinen linja on ollut, että Naton on pysyttävä Euroopan puolustuksen selkärankana, sille ei haluta kilpailijaa eikä päällekkäisiä järjestelyjä, ei edes EU:n puitteissa”.

Ruotsi siis luottaa Natoon enemmän kuin EU:n turvatakuisiin, mutta voiko Ruotsi hakea Natoon kertomatta etukäteen Suomelle, kuten se teki EU-hakemuksensa kanssa kesällä 1991?

”Julkisesti Ruotsissa sanotaan, että ei tulla tekemään tätä EU-temppua uudestaan, eli Suomelle tullaan ilmoittamaan. Julkisuuden ulkopuolella sanotaan, että ei siinä ole aikaa kertoa yhtään mitään, vaan se tapahtui mikä tapahtui ja kerrotaan, että näin kävi”, Ruotsiin perehtynyt Grüne sanoi tänään kirjan julkistustilaisuudessa.

Mitä silloin tekisi Suomi, EU:n turvatakuisiin sisukkaasti uskova valtio? Jättäisi oman hakemuksensa välittömästi vai päättäisi vain järjestää Nato-kansanäänestyksen sitten joskus?

 

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu