Kyllä Jussi Halla-ahon voi eristää

Ihmisryhmien vastakkain asettelemisella politiikkaa tekevä europarlamentaarikko Jussi Halla-aho (ps.) on onnistunut yhdessä tavoitteessaan: hän on alkanut näyttäytyä mediassa ja joidenkin oikeistopoliitikkojen silmissä lähes salonkikelpoisena poliitikkona, joka nyt on vain pikkuisen maahanmuuttokriittinen ja EU-kriittinen.

Helsinkiläinen media antaa tänään sivukaupalla palstatilaa Halla-ahon valtapyrkimyksille. Hänen esittämänsä haaste perussuomalaisten pitkäaikaisen puheenjohtajan Timo Soinin maltilliselle linjalle tulkitaan esimerkiksi Ylessä sodanjulistukseksi. Sitä se onkin.

Analyyseissä taustalle väistyy tämän radikaalimpaa linjaa edustavan poliitikon tapa puhua islamista "pedofiiliuskontona", toimittajista ”tyhminä tai mulkkuina” ja niin poispäin. Siellä ovat hänen poliittiset juurensa ja kannatuksen alkulähteensä, ei mikään sisäsiisti ”kriittisyys”.

Halla-aho on saanut sanankäytöstään korkeimman oikeuden tuomion uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Tuomioita on tullut jo useammalle hänen kannattajalleen samassa puolueessa.

Ja voi sitä oikeuden vähättelyn määrää. Tuomiot kun ovat olleet Halla-ahon ja joidenkin muidenkin hänen laillaan tuomittujen mielestä lähinnä mielipiteitä tai ylipäätään luonteeltaan poliittisia.

Eli ei vain media, mutta myös oikeuslaitos olisi ollut tätä liikettä vastaan. Ei suomalainen poliisikaan ole säästynyt tämän poliittisen liikkeen kannattajien käsittelyssä, poliittisista ”punaviher-” ja muista liberaaleista ”suvakki”-vastustajista puhumattakaan.

Ei aggressiivinen tapa tehdä politiikkaa ole Halla-ahon keksintö. Hän ammentaa oppinsa Ranskan Marine Le Peniltä, Hollannin Geert Wildersiltä ja Ruotsin uusnatsitaustaisilta ruotsidemokraateilta.

Historiassakin on nähty jyrkkiä linjauksia, ja ne Halla-aho tuntee hyvin. Suomessa tällainen esimerkki on Isänmaallinen kansanliike IKL, joka kumpusi väkivaltaisesta kansallismielisestä Lapuan liikkeestä.

Moni kokoomuslainen flirttaili tuon oikeistoradikaalin puolueen ääriajattelun kanssa, mikä sapetti erityisesti kokoomuksen J.K. Paasikiveä, joka teki radikaaleihin pesäeron.

IKL:llä oli huippuaikana 1930-luvulla 14 kansanedustajaa, mutta se eristettiin valtakunnan politiikasta. Yritettiin sitä myös kieltää samaan tapaan kuin kommunistit; asialla oli sisäministerinä toiminut Urho Kekkonen. IKL lakkautettiin hävityn sodan jälkeen syksyllä 1944.

Se oli silloin, mutta eristäminen voi olla taas edessä myös Suomen politiikassa. Esimerkiksi Helsingin pormestarin paikkaa huhtikuun kuntavaaleissa tavoitteleva kokoomuslainen Jan Vapaavuori tviittasi eilen:

”Minusta selvää, ettei kokoomus voi olla hallituksessa Halla-ahon PS:n kanssa". Hän perusteli näkemystään, että ”liberaalia demokratiaa on puolustettava”. Hän siis näyttäisi kannattavan Halla-ahon johtoon mahdollisesti siirtyvien perussuomalaisten eristämistä ainakin hallituspolitiikasta.

On Halla-aho jo kerran eristetty Suomen politiikan näköalapaikalta sivupoluille. Vuonna 2012 saamansa tuomion jälkeen hänen jatkonsa eduskunnan hallintovaliokunnan johdossa kävi muiden puolueiden mielestä mahdottomaksi ja hän joutui eroamaan tehtävästä.

Ruotsissa ruotsidemokraatit ovat olleet pitkään totaalisesti eristettynä valtakunnanpolitiikasta. Onko tämä myös Suomen tie, jos Halla-aho voittaa Sampo Terhon, vai onnistuuko hän lopullisesti tekemään itsestään poliittisesti sisäsiistin muiden oikeistopoliitikkojen ja median silmissä?

Populistien eristäminen ei tietenkään ole mikään yksinkertainen asia demokratiassa. Jos maahan iskee talouslama ja työttömyys räjähtää käsiin silloin, kun populisti joukkoineen istuu eristettynä oppositiossa, on äänivyöry hänen kärjistyksistä elävälle liikkeelleen seuraavissa vaaleissa taattu.

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu