On aika juhlia Suomen onnistumista vaikka taas ääri-ilmiöt nostavat päätään

Hätkähdän, kun ajattelen, että minulla on muistikuvia satavuotiaan Suomemme ensimmäiseltäkin puoliskolta. Ne ovat 1960-luvun puolivälin jälkeisestä Oulun Tuirasta, missä Koskitie oli pitkä, autot kai yleensä Ford Cortinoita ja sitruunasooda aikansa parasta herkkua.

Se oli vuosikymmen, jolloin Suomi oli aloittanut hurjan nousunsa pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden joukkoon. Talous kasvoi, tasa-arvo lisääntyi, kansa kouluttautui entistä kiivaampaan tahtiin ja sosiaaliturvaa kehitettiin. Ruotsi oli toki vielä pitkään lännen rikas kultamaa Amerikasta puhumattakaan.

Olen sukupolvea, joka ei joutunut näkemään niitä aikoja, jolloin oppiensa sokaisemat fanaatikot olivat taas kerran sotkeneet Euroopan asiat, vieneet valtiot toinen toistaan vastaan sotaan ja aiheuttaneet kymmenien miljoonien ihmisten kuoleman.

Näitä demokratian aseellisia vastustajia oli aikoinaan meillä Suomessakin. He saivat nostetta olosuhteissa, joissa epätoivo ja kurjuus olivat lisääntyneet.

Ensin demokraattisen Suomen arvoja yrittivät murskata vallankumoukselliset sosialistit puutteen ja nälän oloissa tammikuussa 1918 alkaneessa kapinassa. Jo samana keväänä lakia halveksi sisällissodan voittajien äärioikeistolainen siipi kosto-operaatioillaan. 

Äärioikeisto nousi Suomessa uudelleen uhkatekijäksi 1930-luvun alun lamavuosina ja äärivasemmisto 1940-luvulla sodanjälkeisinä niin sanottuina vaaran vuosina. Aseellisen kumouksen ja verenvuodatuksen uhka oli molemmissa tapauksissa todellinen.

Aina meistä suomalaisista on löytynyt rohkeita ihmisiä maata rauhoittamaan. Itsenäisyytemme alkuvuosilta esiin nousevat sisällissodan jälkimaininkeja tasoittanut tasavaltamme ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg sekä Lapuan liikkeen aisoihin saanut presidentti P. E. Svinhufvud. Jälkimmäisen meriitteihin kuuluu myös toimiminen itsenäisyyssenaattimme puheenjohtajana, eli kansamme johtavana hahmona, kun valtiotamme ensimmäisen maailmansodan keskellä synnytettiin.

Ääriajattelu on tehnyt itsenäisyytemme vuosikymmeninä erilaisia nousujaan. On ollut jyrkkiä vasemmistolaisia, mutta myös pieniä natsiryhmittymiä, joiden toimintaan viranomaiset ovat joutuneet puuttumaan.

Tällä vuosikymmenellä ääriliikkeet ovat muuttaneet muotoaan ja tulleet taas suuren enemmistön harmiksi kaduille. Vuoden 2015 turvapaikanhakija-aalto herätti äärioikeistolaisen vastarintaliikkeen henkiin, mutta aivan hiljattain oikeudesta tuli päätös, että liikkeen organisoitu toiminta kielletään. Tämä on jälleen yksi yhteiskuntamme torjuntaoperaatio ääriliikkeitä vastaan.

Tämän päivän poliittisiin ääri-ilmiöihin, joihin kuuluvat myös vasemmistoanarkismi ja kansainvälinen ääri-islamismi, tulee suhtautua vakavasti. Ääriajattelulle syntyy kasvualustaa, jos emme pyri pitämään kaikkia mukana ja jos emme kunnioita toisiamme ihmisinä. Juhlavuonna 2017 elämme taloudellisen nousun aikaa, mutta huonompiakin aikoja taas tulee.

Tänään on syytä juhlia itsenäisyytemme satavuotista taivalta. Perinne on hillityn tyylin puolella, mutta nyt on täysin hyväksyttyä juhlia myös iloisemmin. Oman epämiellyttävän lisänsä suureen juhlapäivään tuovat äärioikeistolaisena pidetty 612-kulkue ja muut mahdolliset poliittisesti motivoituneet huomion kalastajat.

Juhlamme on huomattu myönteisesti maailmalla. Kulkuamme vaikeuksien kautta voittoon on ylistetty eri puolilla maapalloa ja sinivalkoiset värimme loistavat mitä hienoimmissa maailman kolkissa. Se on tuntunut hienolta.

On meitä ihan syystäkin kehuttu. Meillä on nyt sadan vuoden ajalta näyttöä siitä, miten suuri enemmistö meistä haluaa kehittää kansanvaltaa, tasa-arvoa ja kansainvälistä yhteistyötä, vaikka mitä tulisi vastaan.

Laitan tähän loppuun vielä yhden kappaleen P. E. Svinhufvudin ja kymmenen muun senaattorin (Kyösti Kallio, Onni Talas, Heikki Renvall, Alexander Frey, O. W. Louhivuori, E. N. Setälä, Jalmar Castrén, Arthur Castrén, Juhani Arajärvi ja E. Y. Pehkonen) allekirjoittamasta julistuksesta 4.12.1917. Lähteenä on Uuden Suomen edeltäjä Uusi Suometar ja teksti on kokonaisuudessaan tämän bloggauksen kuvituksena:

Samalla kun hallitus on tahtonut saattaa nämä sanat kaikkien Suomen kansalaisten tietoon, kääntyy hallitus kansalaisten, sekä yksityisten että viranomaisten puoleen hartaasti kehoittaen kutakin kohdastansa, järkähtämättömästi noudattamalla järjestystä ja täyttämällä isänmaallisen velvollisuutensa, ponnistamaan kaikki voimansa kansakunnan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi tänä ajankohtana, jota tärkeämpää ja ratkaisevampaa ei tähän asti ole Suomen kansan elämässä ollut. Helsingissä, 4. Päivänä joulukuuta 1917.

Kaksi päivää myöhemmin 6.12.1917 itsenäisyys sai virallisen hyväksyntänsä eduskunnassa. Tästäkin voi lukea Kansalliskirjaston upeasti verkkoon arkistoimista Uusi Suometar -lehdistä. Tässä linkki Uuteen Suomettareen 7.12.1917.

 

 

 

 

 

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu