Ei Halonen ihan niin hyvä ole

Ruotsia johtaa niin ulko- kuin sisäpolitiikassa pääministeri, kuten myös muissa Skandinavian maissa. Saksan päällikkö on yksiselitteisesti pääministeriä vastaava liittokansleri. Yhdysvalloissa maata johtaa presidentti, kuten myös Ranskassa.

Venäjää isännöi yksinvaltiaan tavoin presidentti, joskin ensi vuonna valtikka taitaa siirtyä kantajansa mukana pääministerille.

Suomessa korkein valta on jaettu pääministerille ja presidentille. Presidentin valtaoikeuksien lievän uusjaon jälkeen pääministerin merkitys on tällä vuosikymmenellä periaatteessa kasvanut, mutta presidentille on jäänyt yhä merkittävä rooli ulkopolitiikassa, nimitysoikeus ja Puolustusvoimien ylipäällikkyys.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen on melkoinen vallankäyttäjä. Näin on, vaikka hän ei ota ponnekkaasti kantaa juuri koskaan minkään konkreettisen asian puolesta.

Presidentti on esimerkiksi Suomen johtavista poliitikoista johtava Nato-jäsenyyden vastahankaaja. Halonen ei tosin jäsenyyttä kovin räväkästi myöskään vastusta. Suomen Kuvalehdelle marraskuussa antamassaan haastattelussa hän pyöritteli, että ”pitäisi muistaa, että liittoutumattomuudessa on hyviä puolia ja etuja”. Lisäksi hän totesi, että ”ei muualla Euroopassa ole näköpiirissä sellaista yleistä vaatimusta, että Nato-jäsenyyden suhteen pitäisi tehdä jotain”.

Mutta pitääkö kansa Halosen tyylistä? Helsingin Sanomien (30.12.2007) tulkinnan mukaan kyllä, sillä presidentti Tarja Halosen ”arvosana kansalta parani syksyllä”. Toisaalta HS:n mukaan ”kansa korotti Halosen arvosanaa ulkopolitiikan johtamisessa”.

Kyselyä voi tulkita aivan toisin, kun valitsee vertailukohdan kauempaa. Joulukuussa 2003 Halosen suosio oli valtava: hän onnistui 57 prosentin mielestä tehtävissään erittäin hyvin, kun nyt joulukuussa tätä mieltä on enää 28 prosenttia. Ulkopolitiikassa häntä arvosti vahvasti kesällä 2003 36 prosenttia; nyt Venäjän-ongelmien, Yhdysvaltain viileyden ja Nato-keskustelun aikaan enää puolet tästä eli 18 prosenttia.

Uusisuomi.fi:n lauantaina verkkoon laitetussa kyselyssä kiitettävän arvosanan antaa melkein yhtä moni, mutta huonoimmat arvosanat ovat selvästi yleisempiä kuin Suomen Gallupin/HS:n koko kansan otoksessa.

Viime uudenvuoden puheessaan (1.1.2007) ulkopolitiikan johtaja Halonen totesi, että Suomella on erinomaiset suhteet Pohjoismaihin ja muihin maantieteellisesti lähimpiin naapureihimme Viroon ja Venäjään. ”Pidän tärkeänä yhteistyön kehittämistä lähialueillamme”, totesi hän.

Yhteistyö Venäjän kanssa eteni tänä vuonna todellisuudessa siten, että syntyi puutulliongelma, itärajan rekkaongelma paheni ja venäläisten tekemät ilmatilaloukkaukset jatkuivat.

Ulkopolitiikassa Halonen on saanut tarvitsemaansa tukea pääministeri Matti Vanhaselta (kesk.), jolle ulkopoliittinen syrjään vetäytyminen on sopinut. Kun johtokaksikko on jättänyt tilaa, on esiin astunut ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok.). Paljon parjaamisen aihetta aiemmin antanut poliitikko on esiintynyt mutkattomasti niin amerikkalaisten kuin lähinaapuriemmekin edustajien keskellä, ollut asioista selvästi jotain mieltä ja noussut yllättäen myös kansansuosikiksi.

Oman roolinsa ulkopoliittisessa keskustelussa on napannut tilanteen sopivasti auettua eduskunnan puhemies Sauli Niinistö (kok.). Hän saattaa tähdätä presidentin virkaan vuonna 2012, mutta seremoniallinen virka ei ole miehen mieleen. Jos hän tai joku hänen tyyppisensä vahva ja suosittu henkilö nousee virkaan, on pääministerin vaikea saada tilaa ulkopolitiikassa. Tarjolla on silloin eduskuntavaalien voittajalle ulkopolitiikan kakkosviulu.

Sitten ajatusleikki: Niinistö olisi valittu presidentiksi vuonna 2006 ja Vanhanen olisi pääministeri nykyisenlainen hallitusryhmitys taustallaan. Meillä olisi siis Nato-myönteinen presidentti, Nato-päättämätön pääministeri ja Nato-myönteinen ulkoministeri. Minkälaista olisi Suomen ulkopolitiikka noissa olosuhteissa? Kenen sana painaisi? Tähän ei nykyinen valuvikainen perustuslaki, eivätkä valtio-oppineet pysty antamaan vastausta.

Miksei Suomi voisi siirtyä lakisääteisesti pääministerivetoiseen niin sanottuun Saksan malliin, kuten eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen on esittänyt? Jos se vie äänestysintoa presidentinvaaleissa, ehkä se voisi tuoda intoa lisää eduskuntavaaleihin, kun maahan valittaisiin niissä todellinen johtaja ja tiedettäisiin sitten oikeasti ketä syyttää tai kiittää?

Jos presidentistä tehtäisiin vain sinällään tarpeellinen arvojohtaja, voisi avustajakuntaa ja palkkaakin varmaan pudottaa eli syntyisi kustannussäästö.

Presidentin valtaoikeusasiaa pohtivat tällä hetkellä ainakin oikeusministeriön virkamiehet, mutta kyllä poliitikotkin sen aika ajoin esiin nostavat. Aihe on valtiomme kannalta merkittävä, ja toivottavasti siitä aletaan käydä kunnon poliittista keskustelua.

PS. Suomi sovelsi perustuslaista riippumatta Saksan mallia jo Paavo Lipposen (sd.) kahdella kaudella, kun maassa oli vahvatahtoinen pääministeri ja suhteessa häneen heikot presidentit.

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu