Natosta kuultua

Suomen ulkopolitiikan asiantuntijoiden ja armeijan piirissä on erittäin paljon niin sanottua Nato-harrastusta. Lisätäkseni lisätiedon myötä tuskaani vierailin Brysselissä Naton päämajassa.

Ei pitäisi olla kenellekään yllätys, että Brysselistä löytyy paljon amerikkalaisia ja muita, jotka ottaisivat Suomen jäseneksi ja yhdeksi uudeksi päättäjäksi siltä istumalta. Lippu hilattaisiin saman tien salkoon muiden täysjäsenten lippujen sekaan. Tietysti Suomen partnerisuorituksia Afganistanissa ja Kosovossa muistetaan myös kehua.

Kävi ilmiselväksi, ettei Naton päättäjillä ole Suomen suhteen aikaikkunoita. Näitä ikkunoita rakentelevat vain suomalaiset. Syynä on Venäjä, jonka täällä arvellaan ajattelevan poliittisissa sykleissä, eikä vuosituhantisesti. Joidenkin mielestä Suomen etsikkoaika oli ja meni samoihin aikoihin kuin Viro, Latvia ja Liettua päättivät liittyä viime vuosikymmenellä, kun Venäjä oli demokraattisimmillaan, heikoimmillaan tai miten sen nyt vain haluaa sanoa.

On kuitenkin turha jauhaa siitä, olisiko Martti Ahtisaari voinut kenties viedä Suomen Natoon 1994 – 2000, koska hän ei sitä aktiivipresidenttinä katsonut tarpeelliseksi yrittää, vaikka pääministeri Paavo Lipponen (sd.) olisi kuinka kompannut. Kumpikaan heistä ei ollut valmis ottamaan tämän mittaluokan sisä- ja ulkopoliittista riskiä, eli eivät olleet valmiita tekoihin. Nyt kun nämä todellisiksi valtiomiehiksi mediassa ylennetyt eivät enää Suomen asioista päätä, he puhuvat.

Tasavallan presidentin uskotaan olevan Nato-kysymyksessä avainasemassa. Esimerkiksi Timo Soini (ps.) on puhunut, että tulevista presidentinvaaleista 2012 on tulossa Nato-vaalit. Loppuottelussa voivat tuolloin olla Nato-myönteinen ja -kielteinen henkilö. Varmaan, mutta ennen tätä ovat kuitenkin eduskuntavaalit runsaan kahden vuoden kuluttua.

Vuoden 2011 vaalien pitäisi olla ainakin siltä osin Nato-vaalit, että jonkun pitäisi saada puristettua Nato-kanta pääministeri Matti Vanhaselta (kesk.) ja samalla keskustalta, mutta miksei samalla myös kokoomukselta ja julkisesti kahtiajakautuneelta SDP:ltä.

Suomessa on galluppien mukaan arviolta 28 prosenttia ihmisistä sellaisen länsiliittoutumisen takana, johon kuuluu EU-jäsenyyden lisäksi Suomen Nato-jäsenyys. Kokoomus saa näistä äänistä valtaosan. Jos puolue ottaisi länsi-integraation suhteen vahvemman askeleen ja liputtaisi avoimesti Naton puolesta, se voisi saada teoriassa jopa lisää kannattajia ja sitä myöten eduskuntavaaleissa 2011 varman pääministerin paikan.

Nato-jäsenyyden kannalta ideaali paketti olisi tässä tilanteessa demareiden saaminen hallituskaveriksi. Pisteeksi kokoomuslaisen iin päälle tulisi länsiliittoutumista tukevan presidentin valitseminen maahan 2012.

Voisi tämän poliittisen riskin ottaminen mennä kokoomukselta pieleenkin. Tulisi vaalitappio, Jyrki Katainen putoaisi jalustalta ja puolue marginalisoituisi ainakin neljäksi vuodeksi. Tässä vauhdittajana voisi olla pitkittyvä finanssikriisi. Muistaa sopii, miten kansainvälisestikin korkealle arvostettu valtiovarainministeri Erkki Liikanen (sd.) putosi kotimaan politiikassa kovaa ja korkealta, kun Suomi syöksyi lamaan 1991.

Mutta jos kukaan ei ota riskejä, äänestäjiä huijataan. Jos piilotellaan kannanottoja, ei tarvitse myöskään argumentoida.

Kenties lajissaan viimeisen turvallisuuspoliittisen selonteon pilkunviilailu on demokratian kannalta ilmeisen hyödytöntä ajanhukkaa. Se ei tarjoa todennäköisesti juuri mitään uutta niin sanottua substanssia. Poliittisen keskustelun sytyttäjäksi siitä ensi keväänä tuskin on. Eniten keskustelua sytyttää Venäjä omilla toimillaan, kuten Georgian tapauksessa on nähty.

Brysselistä kuulin Naton kovasta ytimestä kaksi hieman uudenlaista Venäjä-argumenttia: toinen Suomen jäsenyyden puolesta puhuva, toinen vastustamiseen yllyttävä.

Puolesta toimii kommentti, jonka mukaan Suomen Nato-kaavailuissa ei kannata pohtia Venäjää ollenkaan. Venäjä kun ei ole Natollekaan kuulemma mikään erilliskysymys ja järjestöllä on runsaasti yhteisiä intressejä Afganistanissa, kansainvälisen huumekaupan suitsimisessa ja terrorismin torjunnassa. Eli Venäjälle Nato-yhteistyö isommissa kansainvälisissä kysymyksissä olisi paljon merkityksellisempää kuin sen luoteisrajalla sijaitsevan rauhanomaisen naapurin tasapainoilu Naton eteisen ja kirkkaampien päättäjäsalien välillä.

Toisen tätä vastaan sotivan natolaiskommentin mukaan Venäjä pyrkisi tekemään kaupallisessa mielessä elämän hankalaksi suomalaisille, jos Suomi hakisi jäsenyyttä. Rajan yli kulkeva kauppa voisi mennä täysin tukkoon ja energian tuonti (lue: maakaasu, öljy ja sähkö) Venäjältä hyytyä. Olemmeko nähneet tällaisesta jo esimakua rekkajonojen ja puutullien muodossa? Ei kukaan tiedä, eivät edes niin sanotut ulkopolitiikan asiantuntijat.

Venäjän lisäksi Suomella on oma erityiskysymyksensä Ruotsin kanssa. Kaksikon nykyinen Nato-partnerius ei ole vahingossa täysin identtinen. Jos Suomi liikkuisi, alkaisi myös Ruotsissa Nato-keskustelu, jota siellä käydään nykyisin julkisuudessa vähän, jos ollenkaan. Jotkut sikäläiset kansainvälisesti suuntautuneet sotilaat elättelevät jo toivoa, että Suomen myötä Ruotsi päätyisi samaan ratkaisuun.

Tässä oli vähän lisäpohjaa Nato-pohdiskeluille. Tarvitaanko sellaista pohjaa muuten ylipäätään? Eikö sitä ole jo vaikka millä mitalla Naton omissa artikloissa ja muissa asiateksteissä myös vastustajilla? Onko koko juttu pelkkä tunnekysymys, jossa ei asia-argumenteilla ole edes mitään väliä? Mitähän se Tarja asiasta olisi mieltä, jos valtaan astuva demokraattikaksikko Hillary ja Barack alkaisivat oikein pehmittää…

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu