Hei, me puhutaan homopareista

Seksuaalivähemmistöjen oikeuksista on tullut yksi kevään kuuma keskustelunaihe. Aiheen laajasta käsitellystä kaikkein populääreimmissäkin julkaisuissa saamme kiittää erityisesti perussuomalaisten kansanedustajaa Pentti Oinosta.

Ilman ”perus-Penaa” koko sateenkaariperheiden adoptiokeskustelu olisi hautautunut eduskuntatoimittajien kuiviksi jorinoiksi sanomalehtien yksipalstaisissa ja lopulta huomaamattomaksi äänestykseksi Arkadianmäellä.

RKP ei tyytynyt pelkkään perheen sisäiseen adoptioon, vaan kiiruhti vihreiden rinnalle kannattamaan perheen ulkopuolista adoptiota sateenkaariperheissä. Perussuomalaisten vastavoimana eduskunnassa toimineelle kokoomukselle tämä näyttää olevan jo liikaa.

”Ihan henkilökohtainen kantani on, että sisäinen adoptio on kehityksen piste… Mutta en halua viedä asiaa pidemmälle”, toppuutteli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Ravi (kok.) Hesarissa.

Johonkin se raja on näköjään vedettävä vanhassa konservatiivipuolueessa, joka ratsastaa nyt kannatuksensa huipulla.

Suosionsa aallonpohjassa painivan keskustan liberaalisiipeen kuuluva Timo Kalli puolestaan ei puolestaan pidä homoparien adoptio-oikeutta ”mahdottomana ajatuksena”. Onko keskusta muuttumassa kokoomusta moniarvoisemmaksi? Vaikuttaako avoimesti perhettään esittelevän Johanna Korhosen (sit. kesk.) näkymätön käsi jo puolueen kantoihin?

Paljon on vettä virrannut Suomen raamattuvyöhykkeen joissa sen jälkeen, kun Suomen rikoslaissa homoseksuaaleista ja eläimiin sekaantujista puhuttiin vielä samassa pykälässä.

Se ei ole ehkä kenellekään uutinen, että homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoden 1971 helmikuuhun asti. Mutta laissa määritelty maksimirangaistus voi jonkun yllättää, ainakin jos sitä katsoo rinnan Oinosen hauveli-puheen kanssa.

Rikoslakimme 20. luvun 12. pykälä nimittäin kuului vielä ”vapaalla” 1960-luvullakin näin: ”Jos joku harjottaa haureutta toisen samaa sukupuolta olevan kanssa; rangaistakoon kumpikin vankeudella korkeintaan kahdeksi vuodeksi. Joka sekaantuu eläimeen taikka sellaista yrittää; rangaistakoon vankeudella korkeintaan kahdeksi vuodeksi.”

Enimmäisrangaistus oli siis sama. Eduskunta ei ollut vaivautunut korjaamaan vuodelta 1889 olevaa lain pykälää ennen vuotta 1971. Se kertoo suomalaisen demokratian ja ihmisoikeuksien kehityskaaresta. Ja hitaasti uusiutuvan kirkon vaikutuksesta.

Tuosta pykälästäkö sanojensa takana seisova Oinonen oli hauveli-ideansa ammentanut? Vai liekö Venäjältä, Iranista tai muilta ihmisoikeuksien tämän päivän takapihoilta?

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu