Yksinäinen johtaja

Suomen keskusta on kriisissä. On poikkeuksellista, että niin moni puolueen jäsen vaatii puoluesihteeri Jarmo Korhosta tekemään johtopäätöksensä vaalirahoitussotkusta. Jotkut vaatimukset ja syytökset ovat olleet äänekkäämpiä, jotkut diplomaattisempia.

Kovin veto oli Lapin entisen kansanedustajan, kuntaministeri Mari Kiviniemen erityisavustajana nykyisin toimivan Tatja Karvosen kertomus Korhosen harjoittamasta puoluetoverien pelottelusta. Jäi vähän epäselväksi, aikoiko Karvonen tämän viikon purkauksensa julki vai eri medioiden toimittajille kertomakseen ”taustaksi”, mutta lopputulos on sama: sekaannus puolueen sisällä yltyy.

Kuin varmemmaksi vakuudeksi esiin tuli tiistaina myös kansanedustaja Antti Kaikkonen, joka arveli julkisuuteen, että jotain uutta voi vielä tulla pintaan. Paavo Väyryselle tiukassa äänestyksessä ministerin paikan vuonna 2007 hävinnyt Kaikkonen ei selvästikään ole tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen puolueessa.

Myös keskustan ministeriryhmästä ja puoluevaltuuskunnasta kuuluu avoimia soraääniä. Iiläinen valtuutettu Arja Miettunen puki sen sanoiksi toteamalla, että ”itse kullakin on peiliin katsomisen paikka, istuuko oikealla jakkaralla”.

Korhonen istuu kuitenkin jakkarallaan. Niin istuu myös Korhosta hajanaisin mietelausein tukeva Vanhanen.

Kysymys kuuluu, miksi Vanhanen tukee Korhosta, vaikka hänen oma asemansa kärsii Korhosesta selvästi? Voisiko hän olla Korhosesta 100-prosenttisen riippuvainen?

Keskustan piiristä juorutaan, että Vanhasella ei ole puolueessaan, tai yhteiskunnan muissakaan ylärakenteissa oikeastaan muita oikeita kavereita tai sellaisiksi ilmoittautuneita kuin Korhonen. Itä-Suomesta Pohjanmaalle muuttanut puoluesihteeri tuntee taas kaikki tärkeät vaikuttajat sisällä ja ulkona.

Vanhanen sai tämän symbioosin ansiosta jatkoa ensimmäiselle pääministerikaudelleen, joka siis siunaantui hänelle täysin pyytämättä ja yllätyksenä keskustan edellisen kriisin keskellä Anneli Jäätteenmäeltä vuonna 2003.

Jatkokausi tuli osin siksi, että Korhonen onnistui hankkimaan vuoden 2007 vaaleihin puolueelleen rutkasti rahaa, muun muassa nyt kirosanaksi muuttunutta KMS-rahaa.

Suomen keskusta on pirullinen puolue, jos siellä ei ole laajaa maakunnallista tukijoukkoa ja verkostoa, kuten vaikka Väyrysellä, Mauri Pekkarisella tai Seppo Kääriäisellä. Nurmijärveläisellä etelän miehellä, sattumapääministerillä, sellaista ei ole. Uudellamaalla ei ole minkäänlaista keskustalaista kansanliikettä, josta esimerkiksi kainuulainen Paula Lehtomäki on ylpeä. Hän onkin sen liikkeen tyylipuhtaimpia nykytuotteita.

Vanhas-kumppanuutta maanantaina korostanut Korhonen osaa yhä vaikuttaa reilulta maakuntien mieheltä. Mutta mitähän hänellä on takataskussaan sellaisen tilanteen varalle, että todella saisi puoluejohtajalta potkut?

Suomen keskustan erikoista puoluerakennetta valaistakseni esitän vielä kaksi kysymystä: Pystyisivätkö kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen tai SDP:n puoluesihteeri Ari Korhonen ikinä tällaiseen peliin? Olisiko se heidän puolueissaan vuonna 2009 mitenkään edes mahdollista?

 

 

 

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu