Köyhän miehen Nato

Euroopan unionia tiivistävä Lissabonin sopimus astuu voimaan joulukuun alussa. Sen myötä astuu voimaan myös sotilaallisen avunannon velvoite EU-maiden kesken.

Kyseinen turvatakuulauseke kuuluu seuraavasti: ”Jos jokin jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa apua kaikin käytettävissään olevin keinoin YK:n peruskirjan 51 artiklan määräysten mukaisesti.”

Se on tarkoituksella hierottu Naton kuuluisan artikla 5:n tyyppiseksi. Tämä artikla sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan kohdistuu hyökkäys.

Eli olemme osallisena Naton kaltaisessa turvallisuusrakenteessa? Meillähän näyttäisi olevan nyt jopa sellainen puhelinnumero, johon soittaa, jos tulee turvallisuuspoliittinen hätä.

Luurin Herman Van Rompuy tai Catherine Ashton varmasti nostaisivat, ja asiamme etenisi poliittisten ja turvallisuusasioiden komiteaan ja muihin EU-instansseihin, mutta mitä sitten? Diplomaattisia ponnisteluja. Muuta ei voisi odottaa, sillä EU:lla ei ole sotavoimia, eikä Yhdysvaltain kaltaista sotilaallista tahtotilaa.

Ehkä Ruotsi tulisi apuun. Sehän on julistanut antavansa kriiseissä apua EU:n sisällä ja Pohjoismaissa, ja odottaa tulevansa itse autetuksi hädän hetkellä. Länsinaapuri on tosin ajanut alas omia puolustusvoimiaan siihen tahtiin, että maan sotilaallinen mahti ja merkitys ovat kuihtuneet verrattuna takavuosikymmeniin.

Käytännössä Suomi puolustautuisi yksin saaden kyllä hyvää ja ystävällistä naapuriapua kuten ennenkin.

Lissabonin sopimus ei siis lisää itsessään turvallisuutta, mutta edistää solidaarisuutta unionin maiden kesken, eli ei se merkityksetön ole. EU:lla on nyt periaatteessa entistä enemmän papua esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa Viro tai joku muu maa joutuisi vakavan tietojärjestelmähäirinnän kohteeksi ja anoisi apua Brysselistä.

Mikä ero olisi Nato-jäsenyydellä? Naton antamat turvatakuut ovat merkityksellisemmät kuin Lissabonin sopimuksen tarjoamat. Tosin artikla 5:n tosiasiallisesta sisällöstä käydään jatkuvaa keskustelua.

Joissain neuvostoikeen alla eläneissä Euroopan maissa on alettu epäillä, ettei Yhdysvallat olekaan varautunut puolustamaan niitä kovin ponnekkaasti. Nato kun ei ole sijoittanut pysyviä joukkoja, esikuntia eikä ydinaseita uusiin jäsenmaihin Venäjälle vuonna 1997 antamansa lupauksen mukaisesti.

On myös arveltu, että esimerkiksi virolaiset ovat aktiivisia Afganistanissa Yhdysvaltain rinnalla juuri siksi, että Yhdysvallat muistaisi sen mahdollisessa eurooppalaisessa kriisissä. Jotkut muut Naton uudet jäsenmaat sen sijaan luimistelevat puolustusliiton suojissa ilman halua kantaa vastuuta rajojensa ulkopuolella samalla, kun oma puolustus on rempallaan.

Ei Suomeenkaan pysyviä Nato-joukkoja tai ydinaseita olisi tulossa mahdollisessa jäsenyystapauksessa, eikä Venäjä ärsyyntyisi. Oma vahva armeija täällä olisi kuten ennenkin, mutta sillä olisi nykyistä parempi pääsy uusimpaan sotilasteknologiaan. Lisäksi Suomi voisi saada myös ei-sotilaallisissa kriisitilanteissa apua järjestelmällisesti, eikä ad hoc -pohjalta, kuten EU:n piiristä.

 

 

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu