Sukupolvikokemukset

On sinällään mielenkiintoista, että Suomen seuraava pitkäaikainen pääministeri (en laske nykyistä pätkävirkaa aivan ykkössaavutukseksi) voi olla nainen. Meillä kuitenkin on jo pääministerivaalit vuonna 2003 voittanut Anneli Jäätteenmäki (kesk.).

Paljon uudempaa on se, että pääministeri tulee varmuudella uudesta ikäluokasta. Hänellä on aivan toisenlaiset sukupolvikokemukset kuin edeltäjillään.

Kaikki sodanjälkeiset pääministerimme ovat edustaneet joko sota-, jälleenrakennus-, tango-, 60’s-, tai ylipäätään yya-sukupolvea. Viimeiset seitsemän vuotta Suomea hallinnut Matti Vanhanen (kesk.) on myös näitä vanhan liiton miehiä.

Mari Kiviniemi, kesk. (s.1968), Jyrki Katainen, kok. (s.1971), ja Jutta Urpilainen, sd. (s.1975) ovat sen verran nuoria, että he eivät kuulu edes punk-sukupolveen, joka riehui 1970-luvun lopulla. Urpilainen oli vasta kaksivuotias, kun Britanniassa julkaistiin esimerkiksi minuun suunnattoman vaikutuksen tehnyt klassikkolevy Never Mind the Bollocks, Here’s the Sex Pistols.

Kolmikon vanhimman eli Kiviniemen syntymävuonna Neuvostoliitto miehitti Tshekkoslovakian ja Suomen maassa käytiin vielä oikeutta kirjailija Hannu Salamaa vastaan Juhannustansseista (Otava, 1964). Kirkko hallitsi ja homous oli rikollista.

Kolmikko on elänyt nuoruudessaan aikakautta, jota aiemmat sukupolvet muistelevat hyvin usein ivaten. Musiikkitaiteellisesta ilmapiiristä muistetaan ehkä parhaiten saksalainen Modern Talking -eurodiscolauluduo (kulta-aika 1984-1987) ja kirjallisuudesta Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Otava, 1984). Jälkimmäisestä voi tosin yhä tunnustaa pitävänsä, ainakin naisseurassa.

Kolmikon nuorin, Urpilainen, oli alakoululainen vielä 1980-luvun puolivälissä. Tuohon aikaan hänen ikäisensä tytöt osasivat Dingon Autiotalon sanat ulkoa ja kirkuivat sifonkihuivit kädessä Neumannin perään. Kun Neuvostoliitto hajosi, Urpilainen oli vielä lukioikäinen.

1990-luvun alkupuoliskon karmeaa talouslamaa kolmikko ei ole elänyt oikeasti aikuisena. Heille se on opiskeluaikaa ja enemmänkin kauhutarinaa vanhemmilta sukupolvilta.

Ehkä tämän lamakokemuksen puuttuminen voidaan katsoa jonkinlaiseksi puutteeksi nykytilanteessa. Valtiontalouden kannalta ajat näyttävät sen verran surkeilta, että toivolla, unelmilla ja muulla mainostoimistohötöllä ei nyt vain pelkälleen auringonnousuun ratsastella.

Tarvitaan ahomaista, viinasmaista, lipposmaista ja niinistöläistä tylyä meininkiä.

Vaan tässä taitaakin tulla se analogia. Esko Aho (kesk.) oli 36-vuotias keltanokka, kun hän voitti pääministerin paikan vuonna 1991 maan ollessa kuraisemmassa kunnossa kuin koskaan. Vain Urpilainen on ensi keväänä nuorempi (35) kuin Aho tuolloin oli.

Kova paikka teki Ahosta kovan johtajan. Hän putosi ikävien päätösten myötä vallan ylimmästä kerroksesta yhtä nopeasti kuin oli sinne noussut.

Markku Huusko

Olen toiminut verkkolehti Uuden Suomen vastaavana päätoimittajana vuodesta 2007.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu