Markku, en tiennyt että olet liberaali

Keskustelukumppanini siirsivät minut mielessään toiselle puolelle, puolelle missä kukaan muu ei siinä paikassa ja sillä hetkellä ollut. Se tapahtui vuonna 1995 savuisessa brooklyniläisessä baarissa.

Elettiin aikaa, jolloin demokraattien Bill Clinton johti ensimmäistä kauttaan Yhdysvaltoja, ja republikaanit olivat tehneet kongressin välivaaleissa ”republikaanivallankumouksen”, eli saavuttaneet enemmistön sen molemmissa huoneissa ja voittaneet kuvernööripaikkoja.

Politiikasta puhuttiin kiihkeästi siellä, missä ihmiset kohtasivat. Clinton oli republikaanien sylkykuppi ja edustajainhuoneen johtoon noussut etelän republikaani Newt Gingrich demokraattien inhokki.

Käynnissä oli leiriytyminen, joka tuli näkyväksi eri tavoin. Ei-valkoiset amerikkalaiset – ja myös monet valkoiset – hurrasivat, kun kahdesta murhasta syytetty O. J. Simpson todettiin oikeudessa syyttömäksi syksyllä 1995 (1997 hänet tuomittiin jättikorvauksiin vastuullisuudesta murhiin).

Tuon kuohunnan keskellä minä pahaa aavistamattomana pohjoismaalaisena journalistina saavuin yöaikaan kotikulmieni baariin, jossa olin tottunut pelaamaan biljardia olutpullo ulottuvillani. Siellä olivat biljardikaverit samoissa välittömissä tunnelmissa kuin aina ennenkin.

Äkkiä keskustelu muuttui poliittiseksi, identiteettipoliittiseksi. Muistelen argumentoineeni tasa-arvon puolesta, oli sitten kyse ihonväristä tai seksuaalisesta suuntautumisesta.

Keskustelu muuttui kovaääniseksi, mutta oli siinä pahemmankin nahistelun uhkaa ilmassa. Tilanteen eskaloitumisen katkaisi baarimikko Bobby tulemalla tiskin toiselle puolelle. Hän pyysi ottamaan toisten näkökulmat huomioon.

Rauhoittavana elementtinä mainittiin se, että tulen Suomesta ja Pohjoismaista. Siihen liittyi ehkä mielikuvia Taru sormusten herrasta -kirjan Konnusta, missä asustaa hobitteja, jonkalainen oli nyt saapunut keskelle kovaa maailmaa, eikä häntä täytynyt ottaa aivan todesta.

Kun pöly oli laskeutunut, Bobby sanoi minulle kuiskaten seuraavasti: ”Mark, I didn’t know you are a liberal” (Markku, en tiennyt että olet liberaali).

Biljardipöydän äärellä monesta muusta juuri siinä baarissa poikkeava ajatteluni ei ollut käynyt ilmi. Sitä ei ollut paljastanut myöskään musiikkimakuni, kun soitin jukeboxista Temptationsia, Clashia tai Janis Joplinia.

Tällä hetkellä Yhdysvalloissa nähtävä kahtiajakautuneisuus on peruja vähintään noista päivistä, mutta olin sitä tavannut siellä aiemminkin. Kun Rodney Kingin pahoinpitelystä Kaliforniassa oli kulunut vasta vähän aikaa, kehotettiin minua menemään takaisin Kaliforniaan saapastellessani kesällä 1992 Manhattanilla koripallokentän ohi.

Vastaavaan en onnekseni törmännyt paria vuotta myöhemmin, kun itsekin pyörin enemmän amerikkalaisilla ulkokoripallokentillä, missä ihonvärillä ei ollut havaittavaa merkitystä.

USA-tuntija, täältä Puheenvuorostakin tuttu Jani Kokko on analysoinut vuoden 1994 välivaalien olleen Yhdysvaltain politiikassa lähtölaukaus nykyiselle kahtiajaolle, mikä tulkinta on hyvä, mutta aika tuonee näihinkin tulkintoihin lisää perspektiiviä.

Ehkä liian suora on esimerkiksi sekin johtopäätös, että Donald Trumpin merkittäviin taustahahmoihin vuoden 2016 vaaleissa kuulunut Newt Gingrich oli mies, joka rikkoi Yhdysvaltain politiikan, kuten Atlanticissa arvioitiin. Gingrichin tapa tehdä kärjistävää politiikkaa oli tosin 1990-luvulla samankaltainen kuin se, mikä nykyisin tunnetaan trumpilaisuutena.

Myös amerikkalaisessa mediassa leiriytyminen näkyi jo 1990-luvun puolivälissä. New York Times ja New York Post kertoivat asioista hyvin eri kulmista, ja radiossa jyrkän konservatiivinen Rush Limbaugh lietsoi eripuraa. Tämä kaikki edesauttoi amerikkalaisten maailmojen eriytymistä.

Identiteettipoliittinen kahtiajako on rantautunut sittemmin myös Suomeen, mutta monipuoluejärjestelmä on suojannut meitä pahimmalta politiikan kärjistymiseltä. Toivottavasti suoja pitää.

Ja aina tarvitaan sovittelevia Bobbyjä.

+20
Markku Huusko

Kirjoittaja on Uuden Suomen toimittaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu