Suomi tasoitti tiensä Natoon

Ei liene kenellekään minut tuntevalle henkilölle epäselvää, että kannatan Suomen jäsenyyttä puolustusliitto Natossa. Olen ollut tätä mieltä selkeämmin viitisentoista vuotta.

Vielä 2000-luvun alussa oli viitteitä siitä, että Venäjä voisi jatkaa kehittymistään kohti muita valtioita kunnioittavaa demokratiaa.

1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen oli syttynyt toivon kipinä, joka hehkui vielä pitkään, vaikka presidentti Vladimir Putinin puheet ja teot antoivat jo hänen valtakautensa alkuvuosina aavistuksen siitä, mitä oli tulossa.

Vuodesta 2005 Putin alkoi julkisesti haikailla Venäjän edeltäjän, Neuvostoliiton, pienempiä naapurikansoja alistaneen mahtailun perään.

Suomen suuntaan Putinin Venäjä jatkoi mukavan kaverin esittämistä, koska Suomi ilman sotilaallisia liittolaisia oli ilmeisesti sikäläisen arvion mukaan joka tapauksessa sen hyppysissä. Samalla Venäjä sitoi Suomen pahaa aavistamatonta energiasektoria itseensä.

Putinia poikkeuksellisen rohkeasti vastustaneen venäläisen toimittajan Anna Politkovskajan murha syksyllä 2006 oli monin tavoin käännekohta. Silloin tosiasiassa laskeutui synkkä pilvi koko Venäjän ylle, ja aina mustemmaksi se on muuttunut.

Tuli Georgian sota 2008 ja venäläisten operoimat aluekaappaukset. Tämän jälkeen Kremlin kansainvälinen aggressiivisuus on vain kasvanut, vaikka itsekin olen varmaan monen muun tavoin toivonut, että Venäjän valtiojohdon ajatusmaailma tervehtyisi ja se lopettaisi muiden uhkaamisen.

Kuitenkin kävi niin, että Kreml nujersi totaalisesti maan poliittisen opposition, Venäjän oikeuslaitos alkoi jakaa entistä mielivaltaisempia tuomioita ja maan riippumaton media murskattiin.

Krimin valtaus ja sodan käynnistäminen Ukrainassa 2014 vei jo käytännössä koko luottamuksen. Putinin Venäjä oli tehnyt kansainvälisesti ratkaisevan virheen.

Maan sisällä suunta oli yhtä synkkä. Johtava oppositiopoliitikko Boris Nemtsov murhattiin 2015. Kansalaiset peloteltiin hiljaisiksi.

24.2.2022 jää historiaan päivänä, jolloin Putinin Venäjä menetti viimeisetkin luottamuksen rippeet, kun se hyökkäsi ilman mitään järjellisiä perusteita laajamittaisesti naapurimaahansa Ukrainaan ohjuksin, raketein, tykein, tankein ja muin asein.

Sittemmin on raportoitu venäläisten miehitysjoukkojen tekemistä barbaarisista siviilimurhista ja raiskauksista Ukrainassa.

Näitä rikoksia puidaan ehkä vielä jonain päivänä oikeudessa samalla tavalla kuin natsi-Saksan pyöveleiden karmeudet läpivalaistiin natsidiktatuurin kaaduttua. On saatava tietää, kuka ilmeiset hirmuteot Ukrainassa on tehnyt ja kuka Venäjällä on antanut niihin käskyt.

Ukraina puolustautuu urheasti, eikä pidä tappiota sodassa mahdollisena. Se on uhrautumista myös Suomen puolesta.

Suomen Nato-jäsenyyden hakemusprosessin nyt jo käytännössä alettua Venäjä on tehnyt omia ilkeyksiään, koska sen mielestä rauhalliset naapurivaltiot eivät ilmeisesti saisi suojautua arvaamattomia tyranneja vastaan.

Toistaiseksi on nähty joidenkin nettisivujen kaatumista, ilmatilaloukkaus ja ydinaseiden ”Itämerelle tuomisella” uhkailu.

Kaksi ensimmäistä ilmeisen venäläisperäistä tekoa ovat joutavaa ilkeyttä ja kiusantekoa ilman suurempaa merkitystä. Kolmas on yhtä lailla tyhjänpäiväinen reaktio, koska ydinasevaltio Venäjä on jo aikapäiviä sitten tuonut ydinkärkiään hyvin todennäköisesti Kaliningradiin, asiantuntijat tietävät.

Naton jäseneksi me olemme pääsemässä, kun hakemus jätetään. Kaikki isot jäsenmaat sen ovat käytännössä taanneet puheella avoimista ovista.

Suomen Nato-jäsenyydelle ovat tasoittaneet tien maamme edelliset sukupolvet. Suomi säilytti sotasukupolven valtavin uhrauksin itsenäisyyden vuosien 1939-1944 sodissa, joissa Neuvostoliitto onnistui kuitenkin saamaan Karjalan, Petsamon ja Suomenlahden saaria.

Menetetyt alueet Suomi on menettänyt pysyvästi. Suomen ja Venäjän välisistä rajoista vallitsee maiden välillä yksimielisyys.

Suomen tie osaksi läntisiä yhteisöjä on monivaiheinen. Suomi läheni länttä ja Eurooppaa jo Urho Kekkosen kauden Efta-liitännäissopimuksella 1961, sitten EEC-vapaakauppasopimuksella 1974 ja Mauno Koiviston kauden EY-hakemuksella 1992 sekä lopulta Martti Ahtisaaren kauden EU-jäsenyydellä 1995.

Nato-optio puolestaan tuli selkeässä muodossa Matti Vanhasen porvarihallituksen ohjelmaan vuonna 2007. Tästä muistutti konkaritoimittaja Unto Hämäläinen, jonka mukaan siinä ohjelmassa luki, että Suomi ”säilyttää mahdollisuuden hakea Naton jäsenyyttä”. Tuolloin presidenttinä oli Tarja Halonen.

Koko sodanjälkeisen ajan Suomi on huolehtinut kyvystään puolustaa maata. Sekin on tasoittanut tietämme liittyä puolustusliittoon.

Suomalaisilla ei ole päällä olevassa Nato-prosessissa pelättävää. Itänaapurin uhitteluja saamme ilmeisesti kuulla ja nähdä lisää tänä vuonna, mutta se kuuluu heikäläisittäin asiaan.

Valtiojohtomme, tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin kärjessä, osaa pohjustaa maailmalla hallituksen avainministereiden ja asiantuntijavirkakunnan tukemana Suomen länsi-integraation viimeisen etapin. Siitä on saatu viimeisen parin kuukauden aikana selkeitä näyttöjä.

Ratkaisevan sysäyksen poliittisille päättäjille antoi Suomen viisas kansa, jonka selvä enemmistö kääntyi Putinin Venäjän tekojen vuoksi sotilaallisen liittoutumisen kannalle.

Kansaa edustava eduskunta käynnistää tällä viikolla keskustelun Suomen turvallisuuspolitiikan vaihtoehdoista muuttuneissa oloissa, käytännössä Nato-jäsenyydestä. Viime viikolla julkaistu valtioneuvoston selonteko tarjoaa keskustelulle hyvät eväät.

Eduskunta sinetöi ehkä jo tulevana syksynä sen, että Suomesta tulee puolustusliiton jäsen, joka osaltaan rakentaa rauhaa ja jolla on Naton pysyvien turvatakuiden eli viidennen artiklan lisäsi suojanaan jatkossakin omat vahvat puolustusvoimat.

Suomi pystyy Nato-jäsenenäkin rakentamaan yhteistyön siltaa myös Venäjän suuntaan sitten, kun sen aika on.