Onko EU onnistunut rauhanprojekti?

Euroopan unionin asema rauhanprojektina ja koko unionin tulevaisuus herättää kysymyksiä erityisesti viimeaikaisen uutisoinnin valossa. Globaali turvallisuuspoliittinen kenttä on muuttunut entistä epävakaammaksi ja arvaamattomammaksi 2020-luvulla.

Kieltämättä viimeisen muutaman vuoden aikainen uutisointi Euroopan unionissa tehdyistä sisäisistä päätöksistä sekä koko unionin ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta on herättänyt laajaa huolta Euroopan tulevaisuudesta. EU:n kipuilu tuen antamisessa Ukrainalle yksittäisten jäsenmaiden kuten Unkarin niskuroinnin takia herättää epäilyksiä koko unionin kyvystä toimia uskottavana turvallisuuspoliittisena tahona.

Haluaisin kuitenkin esittää oman näkemykseni ja pohdintani siitä, kuinka EU on sekä pitkällä aikavälillä että lähihistoriassaan onnistunut rauhanprojektina. Samalla haluan myös kriittisesti punnita näkemiäni epäkohtia nykyisessä unionin päätöksenteossa ja kuinka EU voisi kehittyä uskottavammaksi turvallisuuspoliittiseksi toimijaksi.

Toistaiseksi pääosin onnistunut rauhanprojekti

Kertaus on opintojen äiti, ja siksi on hyvä käydä läpi lyhyesti Euroopan historiaa ennen kuin käsittelemme kokonaisarviota EU:n onnistumisesta rauhanprojektina. Näin saamme selvemmän näkemyksen siitä, missä asioissa EU on onnistunut edeltäviin järjestelyihin nähden.

Euroopassa on yritetty monia erilaisia rauhanprojekteja, kuten esimerkiksi 1814–1815 Napoleonin sotien jälkeen Wienin kongressissa, jossa pyrittiin rakentamaan vakaa, Euroopan sen aikaisten mahtivaltojen keskinäisiin valtasuhteisiin perustuva tasapaino. Tätä mallia kutsuttiin Euroopan konsertiksi. Valtatasapainolla oli tarkoitus estää aikaisemmin Ranskan suuresta vallankumouksesta alkanut kriisi, jossa yksi Euroopan maa olisi liian voimakas ja dominoisi muita maita. Euroopan konsertti voidaan nähdä rauhanprojektina kohtuu onnistuneena, estäen pääosin suuret sodat Euroopassa liki sadan vuoden ajan ensimmäiseen maailmansotaan asti, joillakin huomionarvoisilla poikkeuksilla.

Taas ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettu Kansainliitto nähtiin huomattavasti vähemmän onnistuneena rauhanprojektina. Kansainliitto oli ensimmäinen kansainvälinen ja ylikansallinen järjestö, jonka yhtenä merkittävänä päämääränä oli konfliktinratkaisu globaalisti. Meille suomalaisille Kansainliitto on tuttu Suomen ja Ruotsin välisen Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisemisesta. Kuitenkin suurempien konfliktien ratkaisemisessa Euroopassa ja globaalisti tämä järjestö epäonnistui jännitteiden kasvaessa ja huipentuen lopulta toiseen maailmansotaan.

Kiteytettynä, EU ja sitä edeltäneet EMU ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ovat olleet ainakin unionin jäsenmaiden keskinäisen rauhan takaamisessa selvä onnistuminen. Kun laajassa kuvassa Eurooppa on ollut aina hyvin sotaisa, on EU:n ja sen edeltävien järjestöjen luoma keskinäisriippuvuuteen perustuva järjestelmä taannut entistä laajemman rauhan Euroopassa. Sotilaallisia konflikteja jäsenmaiden välillä ei ole ollut. Jotkut puhuvat jo Pax Europaeasta – Euroopan rauhasta. EU alkaa jo pian lähestyä samaa satavuotista rauhan kautta, joka Euroopassa vallitsi Euroopan konsertin ansiosta, joten voimme jo tässä vaiheessa sanoa, että EU on ollut toimiva poliittinen rakenne takaamaan vakautta Eurooppaan.

Kuitenkin on syytä mainita, ettei Eurooppa kokonaisuutena ole ollut ilman sotia tänä aikana. Neuvostoliiton Tsekkoslovakian miehityksestä Yugoslavian hajoamissotiin, on Euroopassa silti ollut tänä aikana huomionarvoisia sotilaallisia konflikteja.

Keskeisin kysymysmerkki onnistuneelle rauhanprojektille tuleekin EU:n tulevaisuudesta ja nykytilanteesta. Kuinka pitkään EU onnistuu säilyttämään rauhan tulevaisuudessa? Vielä tärkeämpänä voidaan myös pohtia, että kuinka hyvin EU onnistuu säilyttämään rauhan omien rajojensa ulkopuolella Euroopassa? EU ei esimerkiksi onnistunut estämään koko 2000-luvun Vladimir Putinin valtakauden aikaisia aggressioita naapurimaihinsa, erityisesti Ukrainaan. Selvimmän epäonnistumisen EU:lle ja koko länsimaiselle valtahegemonialle luokin helmikuun 24. päivä 2022 alkanut Venäjän raakalaismainen hyökkäys Ukrainaan.

Rauhan tulevaisuus

Menneisyys ei koskaan ole tae tulevaisuudesta. EU on onnistunut varsin hyvin muiden vallitsevien tahojen, kuten Yhdysvaltojen, tuella säilyttämään rauhan Euroopassa. On inhorealistista todeta, että oma arvioni tulevaisuudesta nykyisessä valtajaossa länsimaisten demokratioiden ja autoritääristen hallintojen välillä tarkoittaa, että konfliktit eivät ole lähteäkseen, edes Euroopassa.

EU on joutunut Ukrainan sodan alla varsinaiseen koetukseen poliittisen liittouman yhtenäisyydestä ja kyvystä vastata kriiseihin sen rajojen ulkopuolella. Karu totuus on, että esimerkiksi konkreettisessa aseavussa Ukrainalle enemmistön tuesta antaa Yhdysvallat eikä Euroopan valtiot tai EU kokonaisuutena. Kylläkin taloudellisesti EU on kyennyt tukemaan Ukrainaa vahvemmin kuin Yhdysvallat.

On myös relevanttia puhua siitä, millainen poliittinen instrumentti EU:n on tarkoitus olla tulevaisuudessa. Tällä hetkellä laajalti kaikki oleellinen turvallisuuspoliittinen johto tapahtuu Yhdysvaltojen ohjaamana Pohjois-Atlantin Puolustusliitto Naton kautta.

Oleellisen kysymys on myös Yhdysvaltojen sisäpoliittinen tilanne ja maan tulevat presidentinvaalit. Donald Trump ja republikaanit ajavat yhä selvemmin linjaa, jossa Euroopan on kyettävä hoitamaan oma puolustuksensa. Yhdysvaltojen jännitteinen sisäpoliittinen tilanne heijastuu väistämättä myös ulkopolitiikkaan. EU ei siis välttämättä voi tulevaisuudessa luottaa Yhdysvaltojen vastikkeettomaan turvatakuuseen, jolloin EU:n tai yksittäisten Euroopan maiden on välttämätöntä panostaa turvallisuuteen. Yhdysvaltojen turvatakuu on monelta osin ollut keskeisin selittäjä koko unionin onnistumisessa, mutta edellytyksiä omaan uskottavaan puolustukseen on myös kehitettävä.

Selvää on, että EU:n on sopeuduttava uuteen turvallisuusympäristöön tai kuoltava sen kanssa. EU:n on saatava sisäpoliittisesti yhtenäinen ääni turvallisuuskysymyksiin, joka vaatii niskuroivien jäsenmaiden yhteistyötä tai ojentamista. Lisäksi EU:n on aikaansaatava uskottava itsenäinen puolustus, joka ei nojaudu yksinomaa Yhdysvaltoihin. Tämä vaatii investointeja aseteollisuuteen ja toimivan poliittisen viitekehyksen eurooppalaiselle turvallisuuspolitiikalle EU:ssa yksittäisten jäsenmaiden sooloilun sijaan. Toisena vaihtoehtona on entistä epävakaampi ja arvaamattomampi Eurooppa, jossa pahimmillaan voisivat myös EU:n jäsenmaat päätyä osallisiksi konflikteihin.

Martti Paldanius
Kokoomus Espoo

Olen nuorkokoomuslainen oikeustieteen sekä kauppatieteiden ylioppilas Espoosta, joka ei pelkää haastaa vallitsevia näkemyksiä. Toimin Kokoomuksen Nuorten Liiton liittohallituksessa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu