Sosiaalinen media, politiikan popularisoituminen ja uuden ajan populismi

Aiheena sosiaalisen median ja politiikan suhde on varsin kiinnostava. Sosiaalinen media on 2010-luvulta lähtien mullistanut poliittista toimintaympäristöä monilla keskeisillä tavoilla. Käytännössä kokonaisuutena se miten poliittista viestintää tehdään on muuttunut perusteellisesti siitä, miten asiat on tehty tätä edeltävät vuosikymmenet ja samalla luonut omasta mielestäni kokonaan uuden poliitikon muodon – uuden ajan somepoliitikon. 

Tähän somepoliitikon muottiin voidaan pukea monenlaisia erilaisia poliitikoita ja poliittisia profiileja, mutta ehdottomia edelläkävijöitä tällä alalla ovat esimerkiksi Sebastian Tynkkynen, Fatim Diarra, Li Andersson, Minja Koskela, Tere Sammallahti ja monet muut. Kaikkia näistä yhdistää vahva sosiaalisen median viestinnän osaaminen ja kyky toteuttaa poliittista henkiöbrändäystä sen kautta.

Näitä somepoliitikoiden sijaan haluaisin kuitenkin tarkastella laajemmin ilmiönä sitä, mitä sosiaalinen media on tarkoittanut politiikalle ja poliittiselle kulttuurille. Läheskään kaikki ajatukseni tältä osa-alueelta eivät ole yksinomaa omiani tai mitenkään erityisen mullistavia, mutta näkisin silti niin, että aihealue on riittävän kiinnostava kokonaisuus kirjoittamisen arvoiseksi blogiksi, jossa summaan omia näkemyksiäni ilmiöön laajemmin.

Sosiaalinen media suosii lyhyitä, iskeviä viestejä. Keskeinen seuraus tästä on ollut siinä, kuinka se on johtanut poliittisten kysymysten yksinkertaistamiseen ja kärjistämiseen viestinnällisiä tarkoitusperiä varten. Alustojen kuten X:n (Entisen Twitterin) merkkirajoitukset tai TikTokin lyhyet videot pakottavat tiivistämään viestit äärimmilleen, jolloin esimerkiksi kirjallisessa viestinnässä, kuten tässä blogissa olevat nyanssit ja vivahde-erot jäävät helposti pois. Tämä trendi on levinnyt myös muuhun poliittiseen viestintään, jossa pyritään yhä enemmän ”soundbite”-tyylisiin lausahduksiin, jotka jäävät helposti mieleen ja leviävät nopeasti.

Yksinkertaistaminen voi tehdä monimutkaisista poliittisista kysymyksistä helpommin lähestyttäviä suurelle yleisölle, mutta samalla se voi johtaa pinnalliseen ymmärrykseen tärkeistä yhteiskunnallisista aiheista. Asioiden yksinkertaistaminen taas luonnostaan johtaa myös niiden kärjistämiseen suhteessa niiden todelliseen luonteeseen. Asioista tehdään niiden todellista luonnetta suurempia tai kokonaisuutta liioitellaan tai muuten pahennetaan, että aihe olisi kiinnostava. Someympäristössä poliittista viestintää on järkevää kärjistää, että se olisi kuulijalle kiinnostavampi ja herättäisi tunteita. Kärjistäminen palvelee myös sosiaalisen median algoritmeja, jotka suosivat sisältöä, joka herättää voimakkaita reaktioita. 

Laajemmassa kuvassa tämä ilmiö johtaa taas poliittisen keskustelun paljon puhuttuun polarisoitumiseen, kun maltilliset ja harkitut kannanotot jäävät vähemmälle huomiolle kuin räväkät ja provosoivat viestit. Sosiaalisen median poliittinen viestintä vaikuttaa siis laajemminkin poliittiseen kulttuuriin. Ihmiset ovat kaikissa ympäristöissä vuorovaikutuksissa toisiinsa, jolloin myös viestintä muissa ympäristöissä on muuttunut teräväsanaisemmaksi.

Teologian tohtori Juhana Torkki esittelee mielestäni kenties poliittisen retoriikan parhaassa kotimaisessa teoksessaan “Puhevalta: Kuinka kuulijat vakuutetaan” ajatuksen, että lopulta kaikessa poliittisessa viestinnässä on kyse tunteisiin vetoamisesta. Ihmiset äänestävät lopulta aina tunteidensa perusteella, vaikka rationalisoisivat päätöksiään etu- ja jälkikäteen. Sosiaalisen median algoritmit suosivat ylipäätänsä aiempia viestinnän lähteitä enemmän tunteita herättävää sisältöä, joka edistää entisestään tunneperäistä politiikkaa faktoihin perustuvan keskustelun sijaan. Voidaan nähdä, että sosiaalisen median toimivuus poliittisen viestinnän keinona on järkevässä syy-seuraussuhteessa näihin tekijöihin. Sosiaalinen media onkin siis poliitikoille otollinen ympäristö aivan uudenlaiseen näkyvyyteen kun ottaa huomioon, että sosiaalisten medioiden tavoittavuus on aivan eri mittakaavassa kuin nykyiset printtimediat.

Voin omakohtaisesta kokemuksestani sanoa henkilönä, joka pitää suuresti pidempien ja pohdinnallisempien tekstien kirjoittamisesta, että poliittisena ehdokkaana minulle on yleensä aikainvestointina järkevintä kirjoittaa teräväsanaisia viestejä X:ään, Instagramiin tai muihin sosiaalisiin medioihin ennemmin kuin kirjoittaa Uuden Suomen blogiani tai muita pitkiä tekstejä. Tavoittavuus viesteilläni esimerkiksi X:ssä on laajimmillaan n. sata tuhatta ihmistä, kun taas kaikista luetuinkin blogikirjoitukseni Uudessa Suomessa on saanut vain noin 10 000 lukukertaa, vielä kun Uudesta Suomesta sai tarkkailtua blogin lukijamääriä. Kirjoitan yhden blogitekstin keskimäärin useiden tuntien tuloksena. Keskimääräisen twiittini kirjoittamiseen tuskin menee minuuttiakaan, jolloin on selvää kumpi on viestinnällisesti tehokkaampaa oman henkilöbrändin markkinointiin poliittisena ehdokkaana.

Nämä tekijät huomioiden on mielestäni ihan loogista, että trendi poliittisen viestinnän siirtymisestä sosiaaliseen mediaan tulee jatkumaan ja poliitikot saattavat tietoisesti kärjistää kantojaan saadakseen enemmän näkyvyyttä, mikä voi vaikeuttaa rakentavaa dialogia ja kompromissien löytämistä. Tämä lyhyiden ja iskevien viestien kulttuuri voi vaikuttaa ihmisten kykyyn ja halukkuuteen perehtyä syvällisemmin poliittisiin kysymyksiin. Kun totutaan nopeaan tiedon kulutukseen, voi pitkäjänteinen perehtyminen ja monimutkaisten asioiden pohtiminen tuntua yhä haastavammalta. Toisaalta kiinnostus politiikkaa kohtaan on selvästi Suomessa monelta osin kasvanut 2020-luvulla varmastikin monelta osin sosiaalisen median ansiosta.

Toinen merkittävä ilmiö sosiaalisessa mediassa on, että poliitikot voivat kommunikoida suoraan äänestäjien kanssa ilman perinteisen median välikäsiä. Tämä voi lisätä poliitikkojen tavoitettavuutta, mutta myös mahdollistaa populistisen retoriikan levittämisen. Aiemmin Suomessa perinteisillä lehtimedioilla on ollut valtavaa valtaa siinä, ketkä ovat päässeet ääneen ja näkyviin. Näkyvyydellä voitetaan vaaleja, jolloin tietysti medioiden valitsemat teemat ja henkilöt ovat parempien edellytysten äärellä menestyäkseen vaaleissa.

Tämä näkyvyyden demokratisoituminen on muuttanut poliittista pelikenttää merkittävästi. Sosiaalisen median alustat tarjoavat poliitikoille mahdollisuuden rakentaa henkilöbrändiään ja levittää sanomaansa ilman perinteisten medioiden suodatinta. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa poliitikon kyky tuottaa vetovoimaista sisältöä sosiaaliseen mediaan voi olla yhtä tärkeää tai jopa tärkeämpää kuin perinteinen mediaesiintyminen.

Sosiaalisen median aiheuttama muutos mahdollistaakin uusien, hyvin erilaisten äänien ja näkökulmien nousemisen poliittiseen keskusteluun ja hyvin uudenlaisten somepoliitikoiden nousun päättäviin asemiin. Aiemmin marginaalissa olleet poliittiset liikkeet ja yksittäiset toimijat voivat nyt rakentaa kannatustaan suoraan äänestäjien keskuudessa, ohittaen perinteisen median portinvartijan roolin. Tämä ilmiö on nähty monissa muissa länsimaissa Suomea paljon voimakkaammin kokonaisten uusien puolueiden ja liikkeiden noustessa sosiaalisen median ansiosta.

Omat lopputulokseni aiheesta ovatkin hieman monitahoisia. Sosiaalinen media on ollut positiivinen voima siinä, että se on ollut omiaan palauttamaan politiikan politiikkaan. Ihmisillä on suomalaisessa poliittisessa kontekstissa paljon enemmän relevantteja mielipide-eroja poliittisiin kysymyksiin sen sijaan, että politiikka on tympeää ja teknokraattista yhteisten asioiden hoitamista kabineteissa. Politiikan saavutettavuus on kasvanut yksinkertaisella ja tunteisiin vetoavalla viestinnällä moninkertaisesti. 

Negatiivinen puoli tässä muutoksessa on ollut eräänlainen populismin normalisoituminen. Uuden ajan somepoliitikko on aina jollain tasolla populisti kyetäkseen viestinnällisesti vetoamaan yleisöönsä ytimekkäästi ja voimakkaasti. Kuivat asiakysymykset eivät saa tällaisessa ympäristössä juurikaan huomiota tai tilaa, mutta tämä toisaalta taas voi myös olla hyvä kysymys. Yleensä kuivissa ja laajan yleisön huomion ulkopuolisissa poliittisissa kysymyksissä on helpointa tehdä yhteistyötä puoluerajojen yli ja edistää kaikkien yhteistä asiaa. Ilmiönä sosiaalisen median jatkuvasti kasvava rooli on kuitenkin miltei taattu sen tarjoamien etujen kautta poliittisille ehdokkaille.