Pieni maaseutuopas vieraantuneille, osa 1. Metsä

Maaseudulle, n. 80 % Suomen pinta-alasta, esitetään nyt melkoisia haasteita seuduilta ja piireistä, joilla ei ole juurikaan kosketuspintaa maaseutuun ja sen elinkeinoihin. On vieraannuttu mutta halutaan asettaa maaseudulle vaatimuksia jotka miellyttävät omaa viiteryhmää ja sen tavoitteita. Toisaalta talouselämä on asettanut päinvastaiset tavoitteet. Juuri nyt hallitus on ottanut kantaa EU:n ohjeistukseen siitä, millaista metsätaloutta voidaan pitää ilmastotavoitteiden kannalta kestävänä. Jopa puolueeni Vasemmistoliitto oli sillä kannalla, että EU:ssa tiedetään metsäasiat paremmin kuin paikan päällä. Valistus on siis tarpeen. Tuon esityksessäni paljon omakohtaista, paikallista kertomusta lähinnä Kainuun seuduilta esille. Maatalousosiossa taidan piipahtaa Pohjanmaallakin. 

Alussa olivat ikimetsät ja siellä täällä luonnosta eläviä, kenties saamelaisperäisiä asukkeja harvakseltaan. Karjalaisia vaelteli vesireittien varsilla ja turkikset olivat ainoa hyödyke ruuan ohella, mitä metsästä hyödynnettiin. Asutus keskittyi hiekkaisille maille ja harjut sekä särkät olivat yleisiä kulkureittejä vesiteiden ohella. Metsä uudistui luontaisesti palamalla ja lahoamalla.  

Sitten tulivat kaskiviljely ja myöhemmin tervanpoltto. Kuusikot kaskettiin ja kuivien kankaiden männiköt kolottiin tervaksiksi. Savolaisten ja “liminkalaisten” (tarkoittanee pohjalaisia) massamuutto aiheutti erämaiden laajan valtaamisen. Varsinkin Kuhmossa ja Suomussalmella myös paikalliset karjalaiset ja kenties lappalaisetkin omaksuivat uudet elinkeinot.  

Muuttoliike oli hurjaa sillä oman sukuni kantaisä asettui Manamansalosta tullessaan todella syrjäisen Kuumun kylän perukoille. Ilmeisesti keskeisemmät seudut olivat jo varattuja 1600 –luvun alussa. Kolmen sukupolven ajan kaskettuaan suurperhe luovutti jälkeläisiään Kalliojoelle, Katermaan, Lauvukselle, Jämäkseen, Iivantiiraan ja Timoniemelle mistä sukuhaarani on kotoisin. Kaikki elivät kaskeamalla ja lopputulema oli, että metsät loppuivat. Kaskikierto oli n. 30 vuotta mikä selittää maiseman avaruuden vanhoissa kuvissa. Ukkini setä Lauri Haverinen kirjoittaa muistiinpanoissaan 1900-luvun vaihteessa: “Mitä tehdään, kun ei ole enää metsää kasketa tai tervaa ruukata.”  

Niin mitä halusin kertoa edellisellä? Ikimetsiä ei ole kuin jossain Jonkerin perukoilla. 

Museovirasto, Pekka Kyytiäisen kokoelmat

Metsien hävitys kiellettiin lailla, valtio asetti metsiensä turvaksi metsänvartijoita. Suomalaista metsätaloutta alettiin kehittää ja toteuttaa. Metsät alkoivat palautua niin, että Laurin Floridassa asuva Alma-tytär vieraillessaan synnyinseudullaan, mistä oli lähtenyt Amerikkaan 1913, totesi kaiken olevan rappiolla metsän vallattua joka paikan ettei vaaralta näkynyt Lentuan järvikään ja kaikki maisemat outoja.  

Metsähallitus ohjeisti myös yksityisiä metsänomistajia ja metsänhoitoyhdistyksiä perustettiin. Suomeen koulutettiin laaja metsäammattilaisten ammattikunta joka ohjeisti puun tarkkuudella leimaten, kuinka metsää sai hyödyntää. Metsät tulivat myös hoidetuiksi suuren polttopuun tarpeen ja karjan metsälaidunnuksen ansiosta (petokannat olivat olemattomat). Kohteissa, missä hakattiin määrämittahakkuita ja jäävä puusto oli aluspuustoa, lähinnä kuusta, epäonnistuttiin sillä kuusen saavuttaessa sadan vuoden iän, se lakkaa kasvamasta. Näitä kutsuttiin harsintahakkuiksi ja seurauksena vajaatuottoisia metsiä. (osviittana jatkuvan kasvatuksen kiimaisille) 

Sotien jälkeen tulivat aukkohakkuut, ilmeisimpänä motivoijana sotakorvaukset. Näitä suoritettiin varsinkin Lapin metsissä (Osaran aukeat) ja pääsääntöisesti valtion metsissä. Yksityinen sai kaataa vain leimatun puun vielä kotvasen. Metsän uudistaminen oli nimeltään tämä avohakkuuilmiö. Maanmuokkaus ja taimitarhat tulivat käyttöön. Puita jalostettiin ja maita syväaurattiin. Metsätalous työllisti paljon. Puhuttiin tehometsätaloudesta. 

Tehometsätalouden parhaina vuosina sai akateeminen viisaus ja helsinkiläisten metsäherrojen mielenliikahdukset aikaan paljon ihmeellisyyksiä Suomen metsissä. Näistä ihmeellisyyksistä sittemmin luovuttiin vähin äänin ja käytäntöjä järkeistettiin. Kuten tiedetään, tehometsätalous ei ollut paikallista alkuperää: 

  • Liian suuret hakkuukuviot.  
  • Vesakkomyrkkyjen levitys lentokoneista, säiliövaunuista ruiskuttamalla ja lopuksi raivaussahan terän vieressä sijainneesta säiliöstä. Ihmiset altistuivat ja luonto saastui. Paikalliset ihmiset ja metsuritkin kapinoivat. 
  • Typpilannoitteiden levitys taimikoihin (aiheutti kasvuhäiriöitä) (typpeä ei pitäisi levittää metsiin lainkaan ja nykyisin ainoastaan tuhkalannoitusta tuetaan) 
  • Pottitaimien juuriosaa suojasi jossain alkuvaiheissa muovikyllästetty paperi, mistä seurasi, etteivät taimen juuret läpäisseet suojakerrosta ja taimet kuivuivat pystyyn. 
  • Taimikoiden perkaus liian harvaksi mistä seurasi räkämännikkö-ilmiö. 
  • Uudistusalojen syväauraus. Luontoäidin hipiälle saatettiin ikuisia uurteita ja kulkukelvottomia alueita. 
  • Liian paksuturpeisten soiden ojitus. 
  • Vesiensuojelun laiminlyönti 
  • Yhden puulajin (mänty) metsiköt 

Lisäksi Metsähallitus tuhosi 1970-90 –luvuilla todelliset, aiemmin nollarajan takana sijainneet aarniometsät. Vain rippeet jäivät. Olin 1980-luvun alussa useampana kesänä Metsähallituksessa kesätöissä. Liehuvatukkaisena nuorena miehenalkuna aiheutin metsureiden porukassa hilpeyttä aluksi, mutta sitten sain kuulla paljon viisautta heidän taholtaan. Sellaista hiljaista tietoa. Tein milloin mitäkin juoksupojan hommaa ja sain tavata montaa ammattilaista. Sen muistan, kuinka sanattomaksi veti nähdä alkuun rannatonta kynnöstä ja loikkia siellä päivät. Se näytti oikealta luonnon raiskaamiselta. Metsähallitus oli ainakin tuolloin hyvin hierarkkinen organisaatio, vähän niin kuin armeija. Käskyt ja viisaus tulivat ylhäältä ja ne toteutettiin kaikki, vaikka kuinka hulluja olivat. Sain huomata, että viisaus oikeasti oli siellä suorittavalla portaalla.  

No, homma on muuttunut pienipiirteisemmäksi ja luontoystävällisemmäksi myös valtion- kuin yhtiöidenkin metsissä. Yksityisten pienmetsänomistajien metsänhoito on ollut kirjavaa ja pienipiirteistä koko ajan. Kuitenkin viimeksi mainittuja osoitellaan sormella metsäkeskustelussa eniten ja unohdetaan yhteiset metsät. Metsureiden ammattikunta on tyystin hävinnyt ja ala koneistunut. Konekanta Suomessa on jostain syystä muuttunut vain raskaammaksi ja koneet kallistuneet kipurajoille. Jostain syystä harvennushakkuissa meillä käytetään samoja koneita kuin päätehakkuissakin. Tämä ei ole hyvä kenenkään kannalta. Raskaat koneet tekevät syviä jälkiä maastoon ja polkevat jäävän puuston juuriston. En ymmärrä kuinka kannattaa kuljettaa yli kahdenkymmenen tonnin kalusto, joka syö kaksikymmentä litraa löpöä tunnissa, parin hehtaarin ensiharvennuslaikulle, mistä saanto on 60 m3/ha. Kai euro opastaa jatkossa. 

No mitä hullutuksia tänä päivänä akateeminen metsäviisaus meille tarjoilee: 

  • Väite: Meidän tulee valmistaa puusta pitkäaikaisempia korkeammalle jalostettuja tuotteita kuin sellu tai hake. Vastaus: paperipuu ja polttopuu ovat metsien sivutuotteita. Metsänkasvatus tähtää aina korkealaatuisen tukkipuun tuottamiseen. Ensiharvennuksissa pääasiallinen hakkuutuote on kuitu- tai energiapuuta. Ilman ensiharvennuksia ei synny tukkimetsiä. Kainuussa paperitehtaan lopettamisen jälkeen on syntynyt mittavat harvennushakkuurästit. Niin kauan kuin minä muistan, on hoettu mantraa, että metsäteollisuuden Suomessa olisi keskityttävä korkeamman jalostusasteen tuotteisiin kuin on sellu ja kakkosnelonen. Tänä aikana Suomesta on lähes tyystin hävinnyt puuhuonekalun valmistus ja muu puusepäntyö ja pian myös paperinkin valmistus. Suomi ei ole enää maa jossa valmistetaan kulutustavaroita. Käsityöyrittäjien puun tarve on hyvin marginaalinen. 
  • Vaatimus: Ilmastonmuutoksen torjunnan rinnalla monimuotoisuutta on lisättävä. Vastaus: Se on joko-tai. Kaikki toimet, mitkä rajoittavat puun kasvua (lue hiilen sidontaa), heikentävät ilmastotavoitteiden toteutumista. Ei voida saada molempia. 
  • Väite: Luontoa tuhotaan metsätalouden toimilla. Tein reilu 20 vuotta sitten, Tapion tuella toki, ympäristörikoksen. Kaivatin ojan lettolaikun kautta. Lettohan on runsasravinteinen suotyyppi. Ehkei se rikos olisi tänäkään päivänä mutta sertifikaatin kieltämä toimenpide ainakin. Lettolaikku kasvoi katajaa, muutaman männynkäkkärän ja heinää. Oli siellä sianpuolukkaa ainakin. No oliko tuloksena kuollut läntti maapallon pinnalla vai mitä tapahtui? Puut lähtivät räjähtävään kasvuun, maasto peittyi miehenkorkuisilla lehtokuusamilla. Kielot kukkivat ja löytyi vielä sudenmarjakin yms. 
  • Ihmeellinen harhakäsitys: Mitä tiheämpi metsä, sen enemmän puuta. Vastaus: Tiheä riukuuntunut metsä sisältää puukuutioita n. 200 m3/ha kun taas hoidettu tukkimetsä jopa 500 m3/ha. Laskekaa hiilitase. 
  • Ainespuuvero. Se on yritys autioittaa loputkin puuenergialla lämpiävät taajamat. 

Lopuksi mikä oli tarinan opetus? Paikan päällä, asioihin käytännön kautta perehtyen ollaan viisaampia kuin jostain pääkallonpaikan norsunluutornista kuikuillen. Varsinkaan Brysselistä ei sitä viisautta löydy. 

+8
MarttiHaverinen
Vasemmistoliitto Hyrynsalmi

Täytyy ottaa vastuuta jo tämän ikäisenä...

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu