Savon viimeinen saamelainen

Luin muutama päivä sitten Antti Huttusen kirjoituksen Savon viimeisestä saamelaisesta. Huttunen kertoi törmänneensä jokunen vuosi sitten kiehtovan kuuloiseen paikkaan, jota kutsuttiin Jalkalan Lapiksi. Seutu sijaitsee keskellä Sisä-Savoa, Suonenjoen Luukkolan kylän koillispuolella.

Ympäristöön nähden Jalkalan Lappi on poikkeuksellinen, sillä alueella sijaitsee puolenkymmentä nimettyä kiveä, jotka ovat kaikki seitoja eli saamelaisten vanhoja palvontapaikkoja.

Aikoinaan saamelaiskulttuuri revittiin juuriltaan, eikä alkuperäisestä luonnonuskonnosta ole enää jäljellä kuin muinaiset palvontapaikat ja vanhat kansantarut. Tämä tekee aihepiiristä entistäkin kiehtovamman.

Kauan sitten Jalkalan Lapissa sinnitteli alueen viimeinen saamelaisväestö. 

Huttusen artikkeli syventyi seitakiveen, jota kutsuttiin Kirkkokiveksi. Paikan arveltiin osoittavan kohtaa, jossa Savon viimeinen shamaani surmattiin 1600-luvulla. Kirkkokivi on jäänyt ajattomaksi monumentiksi, joka muistuttaa meitä maamme historian yhden luvun päättymisestä.

Saamelaiset asuttivat Suomea

Harva sille ajatuksiaan uhraa, mutta joskus saamelaisia on paikannimistöstä päätellen asunut miltei koko Suomen alueella. Jopa Uudellamaalla, vaikka tänä päivänä heidän asuttamansa alue kattaakin vain Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Lapin paliskunnan alueen Sodankylän kunnassa. 

Suomen noin 6000 saamelaisesta vain puolet puhuu saamelaiskieliä äidinkielenään. Kansa on katoamassa, mutta tällä kertaa kyse ei ole etnisestä puhdistuksesta, vaan muuttoliikenne ja veren sekoittuminen johtavat väistämättäkin saamelaisvähemmistön katoon. Kun kaksi kansaa asuu satoja vuosia naapureina sekoittumiselta ei voi välttyä.

Tunnustaudun itsekin olevani kuraverinen saamelainen, sillä mummoni oli äitini puolelta saamelaisperua Vettaisen suvusta. Kantasuomalaisen isäni puolelta ukkini sekä hänen veljensä elättivät molemmat itseään osittain poronhoidolla. Ja kävinhän tuota minäkin lapsuudessani poroaidoilla kirmailemassa.

Tänä päivänä eron tunnistaminen suomalaisen ja saamelaisen välillä voi olla vaikeaa. Huomattava osa Suomen saamelaisista asuu saamelaisalueen ulkopuolella. Saamelaiskäräjien mukaan saamelaisia asuu kaikkiaan yli 200 kunnassa. Voinkin siis tästä syystä todetta, että myös saamelaiskulttuuri on kuolemassa.

Monikulttuurinen Suomi

Minua on toisinaan ihmetyttänyt, kun joka puolella puhutaan kulttuurien ymmärtämisestä ja monikulttuurisuudesta – Helsingissä käytiin jopa kiivas keskustelu siitä, sopiiko Suvivirsi päiväkotiin – ja silti samaan aikaan päivitellään kuinka porotalous on turmiollista Lapille.

Vaikka poronhoito ei olekaan saamelaisten vanhin elinkeino, on se ollut keskeinen osa saamelaisuutta jo 1400-luvulta lähtien. Nykyisen kaltainen lihatuotantoon keskittyvä suurporonhoito aloitettiin jo 1800-luvulla. Poronhoito voidaankin kyseenalaistamatta laskea keskeiseksi osaksi saamelaiskulttuuria.

Tästä syystä naurattaakin, kun huolestuneet kansalaiset Yleä myöten kirjoittavat siitä, kuinka he ovat käyneet Jyväskylässä asti todistamassa porotalouden tuhoavan Lapin kauniin luonnon. 

Todellisuudessa Lapin luontoa eivät suinkaan raiskaa porot, vaan Suomen metsähallitus avohakkuineen. Harmikseni tästä kirjoittaminen ei  kuitenkaan ole kaupunkilaisnuorien silmissä yhtä trendikästä kuin porotalouden vastustaminen. 

Mietinkin, että onkohan saamelaisten kulttuuri liian lähellä suomalaista kulttuuria, kun Lähi-idän paimentolaisten ja afrikkalaisten metsästäjien kulttuurit koetaan alkuperäisväestöämme tärkeämmäksi. Eikö kaikki kulttuuri ole säilyttämisen arvoista, jos se vain suinkin on mahdollista.

Niin suomalaisten, saamelaisten kuin beduiinienkin.

masik

Olen kahden lapsen isä ja kotoisin tuolta "rautatien toisesta päästä", punajuurien majoilta Kolarista. Elämäni aikana olen asunuttanut niin Kolaria, Raahea, Oulua, Helsinkiä, Singaporea kuin Düsseldorfiakin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu