Sananvapauden rajoista taiteessa

Epäsuosio ja liuta muita sosiaalisia tekijöitä voi horjuttaa taitelijan uraa. Kavalampi joskin tavoiltaan varovaisempi horjuttaja on kuitenkin viranomainen. Sen viitoittavina periaatteina on pitkään ollut puuttumattomuus ja taiteellisen ilmaisun turvaaminen, joista ensimmäisestä on koostunut viranomaistoiminnan runko. Taiteellinen ilmaisu kuuluu sananvapauden niin sanottuun ydinalueeseen, johon ei viranomainen hevillä kajoa.

Perustuslain 16.3 §:ssä todetaan lakonisesti: taiteen vapaus on turvattu. Lainsäädäntövaiheessa tämän konkreettista sisältöä osana perusoikeuspunnintaa ei ole avattu, vaan vastuu sisällön konkretisoimisesta jätettiin tuomioistuimille. Kuitenkaan tuomioistuimet, korkeinta oikeutta myöten, eivät ole antaneet erityisen hyödyllisiä oikeusohjeita siihen, tarkkaan ottaen millä tavoin ja milloin tämä säännös suojaa taiteenvapautta rikosasioissa.

Taiteellisen ilmaisun kuuluminen sananvapauden ydinalueeseen tarkoittaa, että jos ilmaisu on muutoin rikollinen, siihen voidaan soveltaa taiteen oikeuttamisperustetta – taiteellista alibia – joka poistaa teolta rangaistuksen. Siten taide voi jäädä perustuslain 16.3 §:n nojalla ilman rikosseuraamusta, vaikka se muussa yhteydessä sellaiseen johtaisi. Alibillaan taitelija voi turvallisesti haastaa sovinnaisuuden rajoja ja kokeilla uutta, kuten hänen kuuluukin. Taiteen itseisarvo edellyttää, ettei sitä liioin rajoiteta.

Taidetta rajoitetaan vain ääritapauksissa. Näihin voidaan lukea muun muassa laiton graffititaide mutta myös lapsi- ja väkivaltaporno samoin kuin rasistiset ilmaisut. Puuttumiskäytännön ennakoitavuus on keskeistä yksilön oikeusturvan kannalta, minkä vuoksi tämä ennakoitavuuden vaatimus on lujittunut omaksi prosessioikeudelliseksi oikeusperiaatteekseen.

Jos teon rangaistavuuden todennäköisyys tuntuu vaikeasti hahmotettavalta, esimerkiksi epäselvästi kirjoitetun rikospykälän vuoksi, ihminen on taipuvainen valitsemaan turvallisen itsesensuurin tien tai lannistumaan taiteellisissa pyrkimyksissään. Menestysromaani voi jäädä kirjoittamatta. Tämä käy oikeustieteessä nimellä hiljennysvaikutus. Alibin tulkinta on tästä syystä kulmakivi, jonka pettäessä horjuu taitelijan oikeusturva ja sen mukana taiteen vapaus laajemminkin.

Taiteellisesta alibista seuraa kysymys, mikä on oikeuttamisperusteen piiriin kuuluvaa ilmaisua? Eli mitä tuomari pitää taiteena? Kuten kategorisoitaessa tyypillisesti, tulkintaongelmat kohdistuvat kategorian ulkoreunaan. Siksi perinteiset taiteen muodot, kuten taulumaalaukset, runot ja laulut ovat kiistatta taidetta. Mielipiteitä jakaa esimerkiksi graffiti ja liveroolipelaaminen – täyttyvätkö näissä taiteen tunnusmerkit?

Suomen rikoslaki sisältää muutamia kriminalisointeja, jotka tarjoavat tähän mittatikun. Näitä ovat väkivaltakuvauksen levittämisrikos sekä lapsi-, väkivalta- ja eläinpornografian levittämisrikos, joiden mukaan kriminalisointeja ei sovelleta, jos ilmaisua on sen ilmeisen taiteellisen arvonsa vuoksi pidettävä perusteltuna. Näiden kriminalisointien lainvalmisteluasiakirjat eivät kuitenkaan selvennä, minkälainen ilmaisu kuvastaa tällaista ilmeistä taiteellista arvoa. Tulkintaohjeita on siksi etsittävä muualta.

Yhdysvaltain liittovaltion korkein oikeus arvioi ratkaisussaan Miller V. California 413 U.S. 15 (1973) niin sanotun epäsiveän ilmaisun sallittavuutta. Tuomioistuimen vakiintuneen linjan mukaan Yhdysvaltain muutoin laaja sananvapaus ei ulotu tällaisiin ilmaisuihin, minkä vuoksi asiassa arvioitiin, missä määrin ilmaisun taiteellisuus voisi sen kuitenkin oikeuttaa. Tuomioistuimen mukaan arvioitavaksi tulee se, onko teoksella merkittävää kirjallista, taiteellista, poliittista tai tieteellistä arvoa.

Yhdysvaltain liittovaltion korkeimman oikeuden käyttämä merkittävä taiteellinen arvo ja Suomen rikoslaista johdettu ilmeinen taiteellinen arvo sisältävät molemmat olettaman paitsi hyvän ja huonon taiteen erottelun tarkoituksenmukaisuudesta, myös mahdollisuudesta objektiiviseen – ”oikeudelliseen” – taidearviointiin. Lisäksi oletetaan, että tuomioistuin on oikea forum tällaiseen harkintaan. Tuomioistuin on kuitenkin vaarallinen taidekriitikko, koska sen päätöksillä on rikosseuraamus ja pakkokoneiston tuki. Jos se ei löydä muutoin rikostunnusmerkistön täyttävästä ilmaisusta ilmeistä taiteellista arvoa, häkki voi heilua.

Edellä mainitut kaksi kriteeriä soveltuvat erityisen huonosti postmoderniin taiteeseen.  Siinä ei kuvailla todellisuutta realistisesti tai – modernistista perinnettä seuraten – ohikiitävinä tuntemuksina ja hetkinä, vaan keskiöön asettuvat usein sekatyylisyys, modernistisen taiteen sääntöjen rienaaminen ja yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien rikkominen. Kun taidetta arvioidaan sen muodostamien lainalaisuuksien – ja perinteiden – kautta, näitä rikkova teos on helppo nähdä taiteellisesti vähämerkityksellisenä.

Postmodernin taiteen teemoilla on myös edeltäviin taidesuuntauksiin verrattuna kiinteämpi side etnisyyteen, sukupuoleen, kansalaisuuteen ja muihin ryhmäidentiteetteihin. Esimerkiksi myös kiihottamiskriminalisointi koskee ilmaisuja kansanryhmistä, minkä vuoksi silloin, kun jokin taideilmaisu täyttää tämän rikostunnusmerkistön, kyse on helposti postmodernista taiteesta. Samoin postmodernin taiteen epäsovinnaisen luonteen vuoksi sillä on muita taidemuotoja hieman suurempi taipumus ilmaisuihin, jotka ovat kriminalisoituja esimerkiksi kunnianloukkauksena, eläinrääkkäyksenä tai lapsipornona.

Kun oikeus arvioi taiteellisen ilmaisun rikosseuraamusta, postmodernin taiteen epätyypillisyys voi johtaa myös taiteellisen alibin soveltamatta jättämiseen. Tuomioistuin ei tällöin tunnista teoksessa edellä mainittua ilmeistä taiteellista arvoa, vaan keskittyy alleviivaamaan sen rikollista luonnetta. Näin tämän taidemuodon luonne kostautuu kaksinkertaisesti, ensiksi genren luonne nostaa rikosseuraamuksen todennäköisyyttä ja sitten teoksen epätyypillisyys estää tuomioistuinta näkemästä siinä taiteellista arvoa. Näin kävi tapauksessa Karttunen.

 

Ulla Karttunen

Kuvataitelija Ulla Karttunen astui vuonna 2008 kohun silmään taideinstallaatiollaan, joka koostui hänen verkosta nostamistaan teinipornografisista ja seksuaalista väkivaltaa sisältävistä kuvistaan. Karttusen teos kävi nimellä neitsythuorakirkko.

Teoksesta seurasi rikosoikeudenkäynti. Puolustuksen mukaan installaatio oli vakava yhteiskunnallinen puheenvuoro, jolla nostettiin laajan yleisön nähtäväksi verkossa tapahtuva sukupuolirasismi. Oikeudessa kuullun taidekriitikon mukaan installaation tarkoitus oli tuoda tämä hirvittävyys muiden tietoon. Installaatio sisälsi kuvien lisäksi poliittisia iskulauseita, kuten ”Talouden uusi huippuinnovaatio; Lapsilihan voi myydä aikuisviihteen nimissä”.

Puolustus esitti Karttusen ennemmin tutkijana ja taidekriitikkona kuin taitelijana. Lisäksi installaation yhteiskuntapoliittista sanomaa painotettiin, ikään kuin se olisi ollut silkka poliittinen kannanotto. Puolustus käsitteli teon taiteellisuutta varovaisesti, eikä siihen ottanut kantaa erityisemmin oikeudessa kuultu ulkopuolinen taidekriitikkokaan.

Käräjäoikeuden tuomion mukaan taiteellista ilmaisua ei voida rinnastaa tutkijan ja journalistin tuotantoon, jotka voivat oikeuttaa rikollisen ilmaisun, ja ettei perustuslaissa turvattu taiteen vapaus sellaisenaan syrjäytä rikoslain kieltoja. Siten ainoastaan rikoslakiin nimenomaisesti kirjatut oikeuttamisperusteet voisivat syrjäyttää rikoslain. Nämä tuomioistuimen kannat olivat vanhentuneita jo tuomionantopäivänä. Tosiasiassa perusoikeudet ovat suoraan sovellettavissa kuhunkin asiaan, perustuslain 106 § vahvistaa perustuslain etusijan ja kaikkia kriminalisointeja tulee näistä syistä tulkita perusoikeusmyönteisesti. Lisäksi taiteellinen ilmaisu oli jo tuolloin osa sananvapauden ydinaluetta. Tässä mielessä tuomio oli huono – ja sellainen Karttusen vahingoksi.

Oikeudenkäynnistä tekee mielenkiintoisen tuomioistuimen, taidekriitikon ja Karttusen oma suhtautuminen installaationsa taidearvoon. Ketkä näkivät installaation taiteena ja mikä oli tämän vaikutus Karttusen nauttiman sananvapauden piiriin?

Tuomioistuin hyväksyi installaation taiteeksi, mutta katsoi, ettei sen yhteiskunnallinen arvo ole rinnastettavissa tieteelliseen tutkimukseen tai journalismiin. Tällainen rinnastus olisi ollut ”yleisestävistä syistä vaarallista”. Vaaralla tarkoitettiin mahdollisuutta, että kuka tahansa voisi kutsua mitä tahansa ilmaisuaan taiteeksi, ja näin välttää jonkin vakavan rikoksen seuraamukset.

Vaikka tuomioistuin ei antanut teoksen taiteellisuudelle oikeudellista merkitystä, se kuitenkin piti sitä sinällään taideteoksena. Tuomioistuin todennäköisesti hyväksyi installaation varauksetta taiteeksi juuri sen takia, että sillä ei ollut asian kannalta merkitystä. Tuomioistuimen mukaanhan taideilmaisu ei muutenkaan ansaitsisi vahvaa sananvapautta.

Kuitenkin taiteellinen ilmaisu on vahvasti sananvapaussuojattu, erotuksena muista ilmaisuista. Tästä syystä vastausta penätään edelleen kysymykseen, miten tämä vahvasti sananvapaussuojattu ilmaisu erotetaan muista ilmaisusta. Yksinkertaisesti: mitä on taide?

On mieletöntä ajatella, että tuomioistuin todella vastaisi tähän kysymykseen. Ja että tuomioistuin tunnistaisi – ja oikeudellisessa mielessä vahvistaisi – jonkin teoksen taiteellisen arvon. Tällä päätöksellä olisi samalla myös välitön vaikutus taitelijan rikosseuraamukseen.

Taiteenala on suljettu järjestelmä omalla hermeneutiikalla, eikä oikeustieteellä ole kehitteillä, saati käytössä työkaluja, joilla teoksen ilmeistä taiteellista arvoa voitaisiin arvioida. Rikosoikeudessa taidetta käsitellään ennemmin kustakin kriminalisoinnista, kuten esimerkiksi kunnianloukkauksesta, käsin, ottamatta kantaa varsinaiseen taiteen sisältöön. Toisaalta taideilmaisun erityssuoja edellyttää kannanottoa: suojelun kohde on voitava määritellä.

Karttusen tapaus kuvaa tuomioistuimen kyvyttömyyttä kunnioittaa taiteellista ilmaisua omana kulttuurisena yksikkönä, kategoriana, omine lainalaisuuksineen, mitä sen perustuslainsuoja edellyttäisi. Installaatiota arvioitiin käytännössä kuin mitä tahansa poliittista manifestia, eikä sen taiteellisuudelle, vaikka se sinällään hyväksyttiin, annettu mitään käytännön merkitystä.

Ratkaisu tähän ei ole se, että taidekontekstissa esitetty ilmaisu olisi aina taidetta – ja teos taidegalleriassa aina arvokasta. Kategorinen sääntö johtaisi siihen, että taiteen kentästä syntyisi erityisoikeuksien linnake. Tähän ei ole perustuslainsuojalla pyritty. Päinvastoin tuomarin tulee kyetä tapauskohtaisesti arvioimaan, millä perustein jokin teos ilmentää ilmeistä taiteellista arvoa. Toisaalta on olemassa todellinen vaara, että tuomarista samalla muodostuu jonkinlainen hyvän maun vartija.

Kun taiteen vapautta ei ole käsitelty yhdessäkään hovi- ja korkeimman oikeuden sananvapautta koskevassa rikosasiassa sitten Karttusen asian, jää taiteen erityissuoja, jos ei kuolleeksi kirjaimeksi, liki merkityksettömäksi. Jos tähän haluaa muutoksen, tuomioistuimen on linjattava millä perustein ja missä määrin taiteellinen alibi voidaan myöntää. Palataan jälleen kysymykseen, mitä on taidetta.

Ennakoin, että myös vastaisuudessa tuomioistuimet tulevat välttämään tätä kysymystä, ja sinällään hyvästä syystä. Oikeustiede on perusteiltaan konservatiivista, rajoittavaa, ja sen takana seisoo pakkokoneisto. Se ei siksi sovi arvioimaan eri teosten taiteellista arvoa.

+2
MattiJohannesSankamo
Helsinki

Tässä blogissa mietteitä juristin pöydältä - vahvalla liitännällä sekä ihmisten arkeen että työhöni Lakiasiaintoimisto Almgren & Sankamossa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu