Vihapuheen kaksi puolta

”Sananvapauden lisääntyminen on aina merkinnyt yhteiskunnallista edistystä, sen kaventaminen taas taantumista”, kirjoitti taannoin apulaisprofessori Markku Jokisipilä Turun Sanomiin. Puheenvuoron mukaan, kun viranomainen puuttuu vihapuheeseen kykenemättä sitä määrittelemään, ei enää varmuudella tiedä mitä saa sanoa. Sallitun puheen ulkoreunat sumenevat, kolkaten vapaan, yhteiskunnallisen debatin.

Myöhemmin luin ajatusta opponoivan kolumnin. Se ei kuitenkaan koskenut yhteiskunnallista keskustelua, vaan koulukiusaamista ja hyviä tapoja. Keskustelua käytiin eri asioista – toinen debatista, toinen häirinnästä – puhuttiin heittäen asian vierestä. ”Jos et puhuessasi ole ihan varma, onko sanomasi vihapuhetta vai asiallinen kommentti, pidä vaikka suusi kiinni”, kolumnisti näpäytti apulaisprofessoria. Itsevarma kommentti epävarmasta aihepiiristä sopii anekdootiksi vihapuhekeskustelulle laajemmin.

Kaikki käyvät keskustelua, mutta kukaan ei tunnu tietävän mistä.

Ymmärsin Jokisipilän puhuvan ryhmäennakkoluuloiseksi väitetystä yhteiskunnallisesta puheesta. Ylittäessä rikoskynnyksen tällainen puhe muuttuu kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan. Häirintä on kuitenkin eri asia, se kohdistuu ensisijaisesti yksilöön.

Rikosjuristin näkökulmasta vihapuhe on valtaosin juuri uhriin kohdistuvaa häirintää, kuten toisen kunnian loukkaamista. Tämänkaltainen rikos on kahden kauppa, loukkaajan ja loukatun. Ensimmäistä suojaa sananvapaus ja toista oikeus kunnian suojaan. Nämä perusoikeudet soveltuvat toistensa kustannuksella, eli kun kunnia joustaa, sananvapaus vahvistuu, ja vice versa. Pölyn laskeuduttua voidaan kertailla, mikä ajoi tunteet piippuun, ja kuinka asia päätetään yhdessä, yksityisesti ja kertakaikkisesti. Perusmuotoinen kunnianloukkausasia on aina sovittavissa.

Suurin osa on joskus menettänyt malttinsa, loukannut toisen kunniaa, mutta harvalla asia on päätynyt oikeuteen. Tuomionsaaneet eivät siksi eroa muista siinä, että he ovat syyllistyneet rikolliseen vihapuheeseen, vaan siinä, että he ovat sekä syyllistyneet rikokseen että kohdanneet rikosprosessista innostuneen uhrin. Rikosseuraamus kunnianloukkauksesta on siis sattumanvarainen, mielivaltainen ja vaikeasti ennakoitava. Tämän vuoksi se heikentää luottamusta järjestelmään.

Kun yhteiskunnallinen keskustelu leimataan joltain osin vihapuheeksi, ongelma on toisenlainen. Ensiksi se saa kohteliaat ja varautuneet keskustelijat vaikenemaan. Pian puhetyhjiön täyttävät kärjekkäimmät ja pelottomimmat keskustelijat, jotka eivät kavahda vihapuheleimaa. Ongelma on siis siinä, että sananvapauden kaventuminen sekä hiljentää että kärjistää keskustelua, mikä ohjaa meitä taantumuksen tielle.

MattiJohannesSankamo
Helsinki

Tässä blogissa mietteitä juristin pöydältä - vahvalla liitännällä sekä ihmisten arkeen että työhöni Lakiasiaintoimisto Almgren & Sankamossa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu