Eloonjäämistarinoita Suomen sairaanhoitokoneiston rattaissa, osa II

16.8.2017 heräsin teho-osastolla. Maski oli poissa kasvoiltani, mutta hengitin siitä huolimatta. En nähnyt liekkejä enkä kuullut harppuja, joten nähtävästi trakeostomialeikkaus oli onnistunut ja olin yhä hengissä. Muuten asiat eivät olleet kovin hyvin: sänky oli todella kova ja epämukava, edessäni oli seinä, eikä kukaan ilmeisesti ollut kertonut hoitajille, että.olen täysin halvaantunut ja kykenemätön pyytämään apua. Asento sattui jalkoihini, eikä hengityskone antanut niin paljon ilmaa kuin aivoni olisivat halunneet. Happea säästääkseni yritin harjoittaa mielenmalttia laskemalla hengityksiä. Kymmenen hengitystä minuutissa tarkoittaa 600 hengitystä tunnissa (BPAP-laitteeni oli ollut säädetty antamaan 13 henkosta minuutissa eli 780 tunnissa), ja tasan 2893 hengenvedon jälkeen eteeni ilmestyi hoitaja, joka lausahti:

”Ai, sinä olet hereillä!”

Onneksi en pystynyt vastaamaan.

Hoitaja lähti ja palasi pian mukanaan vanhempani sekä henkilökohtainen avustajani, joka heti näki asentoni epämukavuuden ja korjasi sen. Avustajani kyetessä tulkitsemaan silmieni liikkeitä stressitasoni laski välittömästi. Sitten saapui lääkäri imemään limat trakeostomian kautta henkitorvesta. Toimenpide ei ollut niin epämiellyttävä kuin olin pelännyt, mutta joka tapauksessa se tuntui tarpeettoman väkivaltaiselta. ”Tämä ei voi pidemmän päälle olla hyväksi henkitorvelle”, ajattelin itsekseni.

Vietimme illan keskustellen avustajani kanssa (siihen ei tarvita sanoja), ja ruokittuaan minut ja varmistuttuaan asentoni siedettävyydestä hän jätti minut yöksi teho-osaston hoitajien armoille.

Aamulla vaimoni saapui mukanaan IKEA-kassi, jossa oli kommunikaattorini. Hän pisti sen käyttökuntoon, ja pystyin taas kommunikoimaan vuorokauden katkon jälkeen. Kukaan ei ollut kertonut hoitajille kommunikaattorin olemassaolosta. Selitin anestesialääkärille, etten mielestäni saa tarpeeksi ilmaa ja kysyin, voisiko hän kasvattaa vähän sisäänhengityspainetta. Näin tapahtui, ja päivä sekä seuraava yö olivat huomattavasti edellisiä siedettävämmät.

Seuraavana aamuna minut siirrettiin neurologian osastolle, josta oli tuleva seuraava taistelutanner. Tunsin keuhkojeni käyvään yhä tukkoisemmiksi, ja lopulta lima muuttui keväisen keltaiseksi. Antibioottireseptin saaminen oli vain pieni kärhämä, mutta todellinen Stalingrad saatiin jälleen kerran aikaan mistäpä muusta kuin yskityskoneesta.

Yskityskoneen kytkeminen trakeostomiakanyyliin vaatii tiettyä välikappaletta, jota meillä ei ollut. Pyysin vaimoani etsimään hoitajan ja kysymään, voisimmeko saada sellaisen. Mutta hän palasi tyhjin käsin, joten lähetin hänet rautakauppaan hakemaan rullan ilmastointiteippiä, jolla yskityskoneen letku saatiin yhdistettyä trakeostomiakanyyliin.

Kaikki olisi ollut hyvin, ellei huoneessamme olisi sattunut olemaan STASI-wannabe hoitaja. Hän käski meitä odottamaan, että hän käy varmistamassa, että suunnitelmamme on OK. Hetken päästä huoneeseemme tuli lääkäri, joka kaikkitietävään sävyyn sanoi, ettei yskityskonetta voi käyttää trakeostomian kanssa.

Taas kerran oli onni, etten pystynyt vastaamaan.

Epäonni sen sijaan oli, että keuhkokuumeeni oli pahenemassa. Minulla oli hengitysvaikeuksia ja lääkäri oli mennyt kotiin viikonlopun viettoon. Kenelläkään osastolle jääneellä ei ollut kanttia vastustaa naurettavan absurdia yskityskonekieltoa, eikä sen enempää päivystävällä teho-osaston lääkärillä, joka pahoitteli ettei voi astua kiellon määränneen lääkärin varpaille. Sain käsityksen, että sairaalan sisäisen nokkimisjärjestyksen noudattaminen on tärkeämpää kuin potilaan henki. Mutta vielä en ollut valmis luovuttamaan.

Hyvän ystäväni ja ALS-kohtalotoverini avulla pääsin yhteyteen läheisen yliopistosairaalan hengityshalvausspesialistin kanssa. Hän lupautui tulemaan paikalle yleistä konsultaatiota varten, perusteena se, että on maan johtava asiantuntija ALS-potilaiden hengityshalvaushoidossa, ja minun tilanteeni oli ennen trakeostomiaa ollut erityisen haastava runsaan limanerityksen takia. Todellinen tarkoitukseni oli kuitenkin saada häneltä vihreää valoa yskityskoneen käytölle. Tiesin, ettei kenelläkään sairaalassa olisi kanttia astua hänen varpailleen. Olin alkanut päästä jyvälle pelin hengestä.

Tapaaminen sujui suunnitellusti, ja meillä oli hyvä keskustelu yskityskoneen käytön aloittamisesta: aloitetaan pienillä paineilla (~±25 mbar), ja annetaan traken tottua kuhunkin painetasson ennen seuraavaa paineen nostoa. Olimme kaikesta samaa mieltä, mutta kun kysyin, voisiko hän antaa lausunnon että yskityskoneen käyttö on OK, hän nauroi ja sanoi, ettei ajanut 300 kilometriä lausuakseen itsestäänselvyyksiä. Joka tapauksessa hän sanoi puhuvansa lääkärini kanssa.

Niin pääsimme lopulta, turhauttavan viivytyksen jälkeen, kokeilemaan jesaripatenttiamme.  Totuttuani maskin kanssa ±50 mbar paineisiin, ±25 mbar tuntui lähinnä vauvamurmelin henkäykseltä. Mutta pysyin suunnitelmassa ja pidin paineet vakiona koko päivän ajan. Seuraavana päivänä pyysin vaimoa nostamaan paineet 30:een, mikä sai STASIn singahtamaan ylös tuolistaan ja käskemään meitä odottamaan. Hetken päästä hän palasi sanoen kaikkitietävällä äänellä, että vain anestesialääkärillä on oikeus muuttaa yskityskoneen asetuksia (koneen, jonka olemassaolo paria vuotta aiemmin oli yhtä kaikkitietävästi kiistetty…), eikä hän ole tänään paikalla.

Jälleen kerran kiitin jumalia, että en kyennyt vastaamaan.

Myöhemmin päivällä sisareni tuli käymään, ja vaimoni onnistui hämäämään STASIn pois huoneesta siksi aikaa, että sisko sai vaihdettua yskityskoneen paineet ±30 mbariin. Se, vaikka olikin yhä matala, riitti aikaansaamaan muutoksen: Trendelenburgin asennossa yskittämällä limaa alkoi tulla ulos, ja parissa päivässä keuhkokuume oli parantunut, hoitohenkilökunnan kovasta yrityksestä huolimatta.

Vietin sairaalassa 2.5 viikkoa ennen kuin kotihoitorinkini oli valmiina ottamaan minut hoiviinsa 4.9.2017. Ennen sairaalasta lähtöä oli vielä yksi hengenvaarallinen sattumus, kun anestesialääkäri kopioi hengityskoneen asetukset varakoneeseen onnistuen tekemään kolme kopiointivirhettä. Onneksi olin jo oppinut vainoharhaiseksi ja pyytänyt lääkintäteknikkoa tarkastamaan asetukset anestesiologin jäljiltä. Harmi vaan, ettei lääkintäteknikolla ollut oikeutta korjata asetuksia, ja anestesiologi oli lähtenyt puoliltapäivin kotiin…

+5
mattila
Espoo

Viivästettyä kuolemantuomiota istuva pienen tytön insinööri-isä. ALS vienyt liikunta- ja puhekyvyn, mutta nykytekniikan avulla elämässä kiinni pysyminen onnistuu vallan mainiosti. Periksi ei anneta niin kauan kuin silmät liikkuvat.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu