Eduskunnan rajoitettu suvereenisuus ja moniarvoinen ajattelu

Aiheesta

Suomi on viime aikoina herännyt laajaan arvokeskusteluun. Erityisesti homoseksuaalinen oikeudet, uskonto, maahanmuuttopolitiikka, mutta myös monet muut teemat ovat herättäneet ihmiset keskustelemaan siitä mikä on oikein ja erityisesti miten tässä elämässä pitäisi toimia. Valitettavan harva mielipide perustuu johonkin tiettyyn ideologisteoreettiseen rakennelmaan ja siksi kannat ovatkin lähinnä mielipiteitä, joita luonnollisesti jokaisella on oikeus esittää. Kovinkaan koherentiksi keskustelu ei kuitenkaan muodostu johtuen sen heikosta teoreettisesta perustasta. Valitettavaa on myös se, ettei yhteiskunnan asettamien arvonormien perushierarkkiaa hyväksytä tai ymmärretä, jolloin eduskuntakin on valmis säätämään tai pitämään voimassa ihmisoikeuksia loukkaavia säädöksiä.

Vaikeita kysymyksiä nimitetään helposti omantunnon kysymyksiksi. Esimerkiksi ydinvoima, sukupuolineutraali avioliittolaki ja tietyt muut kysymykset on rajattu ryhmäkurin ulkopuolelle, koska niistä ei ole saatavissa yhteistä kantaa tai ne muuten katsotaan luonteeltaan sellaisiksi, ettei ryhmäkurin voida katsoa olevan voimassa edes muutoin sitä noudattavien hallituspuolueiden riveissä. Ongelmaksi kuitenkin tulee se, että näin helposti siirretään ratkaisuvalta yksittäisille kansanedustajille myös niissä kysymyksissä, jotka eivät luonteeltaan olisikaan arvopohjaisten mielipiteiden kannalta ratkaistavissa.

Oikeustieteen puolella erityisesti rikosoikeustutkija Sakari Melander on viime vuosina nostanut esiin kysymyksen lainsäätäjän oikeuslähdeopista. Hän auktoriteettilähteidensä avulla pyrkii todistamaan melko suuren ja olennaisen meillä vallinneen valtiosääntöoikeudellisen dogmin vääräksi ja onnistuukin siinä erinomaisesti: lainsäätäjä ei ole suvereeni, vaikka vuosisatoja näin olemme uskoneet.

Perustuslainsäätäjän ja lainsäätäjän erilliset roolit

Suomessa toimii yksikamarinen eduskunta, joka käsittelee tietyssä järjestyksessä lainsäädännön ja tietyssä vaikeutetussa järjestyksessä perustuslainsäädännön. Perustuslainsäätäjä tulee kuitenkin nähdä juuri tästä vaikeutetusta käsittelyjärjestyksestä johtuen käsitteellisesti erillisenä toimielimenä varsinaisesta lainsäätäjästä. Se on ylemmän tasoinen lainsäädännöllinen tahtoja, jonka tahdon tulee rajoittaa lainsäätäjän toimintaa. ”Perustuslainsäädäntökokousten” välillä lainsäätäjän apuna toimivan perustuslakivaliokunnan tehtävänä on auttaa yhdessä asiantuntijoiden kanssa lainsäätäjää noudattamaan tätä perustuslainsäätäjän tahtoa.

Suomen järjestelmä on myös siinä määrin erikoinen, ettei perustuslainmukaisuuden jälkikäteisvalvontaa juurikaan ole. Tuomioistuimilla on räikeissä tapauksissa mahdollisuus jättää perustuslain kanssa olennaisesti ristiriidassa oleva säännös soveltamatta, mutta näitä tapauksia on todella vähän. Osaltaan tähän vaikuttaa tulkinta, ettei säännös voi olla perustuslain kanssa olennaisessa ristiriidassa, mikäli perustuslakivaliokunta on asian säätämisvaiheessa käsitellyt ja todennut, ettei ristiriitaa ole. Käytännössä kuitenkin ratkaisut ovat usein poliittisia ja siten olemme muun muassa tilanteessa, jossa esimerkiksi ylioppilaskunnissa on pakkojäsenyys, vaikka perustuslaki eksplisiittisesti kieltää pakkojäsenyydet yhdistyksissä.

Perustuslakivaliokunnan kaksinainen rooli poliittisen ja juridisena toimijana luo sekaannusta, jonka seurauksena perustuslain perusoikeudet joutuvat usein joustamaan poliittisen tahdon edessä. Sitä ei voi pitää kansalaisten kannalta kovinkaan oikeudenmukaisena, vaan askeleena kohti pelottavaa yhteiskuntaa, jossa lainsäätäjä ei aina välitä siitä normistosta, minkä sitä tulisi sitoa. Kun vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta saadut sakot ovat niin pieniä, ei kannustetta muutoksiin oikeastaan ole. Lisäksi ihmisoikeussopimusten vaatimustaso on perusoikeusjärjestelmäämme lievempi, jolloin vapauttava päätös pitäisi saada alemmalla tasolla kuin mitä perusoikeudet edellyttävät.

Omantunnon kysymykset ja perusoikeudet

Omantunnon kysymyksiksi asioiden määritteleminen on tapa toteuttaa edustajien aitoa demokratiaa, mutta se ei välttämättä edistä kansalaisten asiaa ei-poliittisissa kysymyksissä. Koska kaikki eduskunnan säätämät lait eivät ole pelkästään poliittisia, tulisi omantunnon kysymyksiksi tiettyjen asioiden määrittelyä harkita todella tarkkaan. Siksi itseäni epäilyttää hyvin vahvasti se, pitäisikö esimerkiksi lähisuhdelainsäädännön kehittäminen jättää omantunnon kysymykseksi, kun kuitenkin kysymys on hyvin pitkälle perusoikeusproblematiikasta. Ihmisoikeuksien loukkaaminen tai loukkaamisen jatkaminen kun ei millään tavalla voi olla poliittisen valinnan paikka, vaan nimenomaan juridinen kysymys. Mikäli nykylainsäädäntömme rikkoo ihmisoikeuksia tai perusoikeuksia, tulee se korjata perustuslain ja ihmisoikeussopimusten mukaiseksi – muuta vaihtoehtoa ei ole.

Perusoikeusproblematiikka on usein niin vaikeaa, ettei sitä voida tehdä edustuksellisen demokratian voimin. Niinpä järkevää voisi olla järjestelmän kehittäminen yhä selkeämpään perusoikeuksien toteuttamisen valvontaan. Usein keskustelu kääntyy erillisen perustuslakituomioistuimen perustamiseen, mutta toisaalta jo se, että tuomioistuimille annettaisiin aktiivinen mahdollisuus arvioida perustuslainmukaisuutta johtaisi ehkäpä myös perustuslakivaliokunnan kantojen tiivistymiseen tarkemmin perusoikeudet huomioiviksi. Sen sijaan, että aiemmin edellytettiin vain perusoikeuksien kunnioittamista (josta luonnollisesti voitiin laistaa säätämällä poikkeuslaki), edellyttää nykyinen ajattelu kunnioittamisen rinnalla myös perusoikeuksien edistämistä ja turvaamista. Tarvitaan siis aktiviisia mahdollisuuksia vedota perusoikeuksiin, mahdollisuutta kyseenalaistaa perustuslainvastaisilta näyttävät lait sekä julkishallinnon aktiivisia toimia tehdä yhteiskunnastamme mahdollisimman perustuslainmukainen.

Kotoperäisten toimiemme rinnalle tarvitaan myös aktiivista ylikansallista otetta. Professori Tuomas Ojanen on jo joitain vuosia sitten ehdottanut, että Euroopan unionia, nykyään poliittisena unionina alettaisiin kehittää nimenomaan perusoikeuksien pohjalta. Näyttäisi siltä, ettei vanhan talousunionin perusajatukset neljästä liikkuvuusvapaudesta ole enää ainoa pohja, vaan tarvitaan jotain uutta ja sivistyksellisempää. Kun Euroopan unioni tunkeutuu myös talouden ulkopuolelle, ovat eurooppalaisessa liberalis-demokraattisessa yhteiskunnassa nimenomaan ihmisoikeudet jotain sellaista metatasollista, jonka pohjalle ajattelua ja siten myös lainsäädäntöä voidaan rakentaa. Euroopan unioni voisi myös olla Euroopan neuvostoa ankarampi sakottaja perusoikeusloukkauksista, jolloin sen tuomioistuinten päätöksillä olisi aitoa merkitystä ja jäsenvaltioilla paine kehittää lainsäädäntöä yhteisten ihanteidemme suuntaan.

Moniarvoinen yhteiskunta vastauksena

Yhteiskuntakehityksessämme länsimainen universalismia kaipaava liberalismi on selvästi jäämässä hiljalleen taakse. Sen seuraavana vaiheena on nähtävä moniarvoinen yhteiskunta, jossa yksilöillä on oikeus omiin arvojärjestelmiin. Yhteiskunta määrittää tällöin vain keskeiset puitteet, jotka jokaiselle yksilölle oikeuksien muodossa turvataan. Edelleen yhteiskunnan tehtävänä on pyrkiä tukemaan yksilöille tärkeitä asioita kuitenkin siten, ettei niillä rikota toisten vastaavaa oikeutta. Tämä on kuitenkin mahdollista mikäli lainsäädännön lähtökohdaksi omaksutaan ns. polysentrinen oikeus.

Moniarvoisen yhteiskunnan tehtävänä on siten hahmottaa yhteisen arvopohjan osatekijöitä yksilöiden ajattelun pohjalta sekä tunnistaa niitä tilanteita, joissa potentiaalisia ristiriitoja syntyy. Keskeisellä sijalla ei ole päättää ihmisten puolesta mitä heidän pitää missäkin tilanteessa tehdä tai valita, vaan huomauttaa heitä siitä, että näistä asioista pitää tehdä joku valinta. Näin esimerkiksi sivullisten asema voidaan turvata tilanteessa, jossa yksilöt tekevät itse aitoja valintoja ja vieläpä omista lähtökohdistaan. Tarvitaan siis jotain kantavaa pohjaa, yhteisiä yhteiskunnallisia pelisääntöjä eli yhteiskuntasopimus keskeisistä kulttuurihistorian pohjalta muodostuneista arvostuksen kohteista, joita kunnioitetaan, turvataan ja edistetään. Mutta toisaalta tarvitaan myös sitä, ettei päätetä ihmisten puolesta sellaisista asioista, joista he itsekin voivat päättää.

Jokaiseen lainsäädäntöprosessiin tarvittaisiinkin jonkinlainen analyysi siitä mitä perusoikeutta lainsäädännön on tarkoitus koskea ja millaiset vaikutukset sillä on perustuslainsäätäjän tahdon toteutumiseen. Lainsäädännön kehittämisen lähtökohtana ei siten välttämättä tarvitsisi olla halu vain kieltää taikka käskeä jotain, vaan myös sallia ja toteuttaa yhteiskuntasopimusta yksilöiden omista lähtökohdista katsoen.

Kirjoittaja on 28-vuotias hallintotieteiden lisensiaatti ja yhteiskuntatieteiden maisteri, joka kaikilla toimillaan haluaa edistää perustuslainsäätäjän tahdon toteuttamista ihmisarvon loukkaamattomuuden, yksilön vapauden ja oikeuksien toteuttamisesta ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämisestä.

mattimuukkonen

Vuonna -82 syntynyt hallintotieteiden tohtori, yhteiskuntatieteiden maisteri ja Master of Arts in Law. Nykyisin työskentelen Itä-Suomen yliopistossa kuntaoikeuden tutkijatohtorina. Aiemmin työurallani toiminut muun muassa Riihimäen muutosjohtajana, Mikkelin Puhelin Oyj:n (MPY) liiketoiminnan kehityspäällikkönä, vastuualueenani uudet digitaalisen liiketoiminnan innovaatiot sekä Agens'n toimitusjohtajana ja hallituksen varapuheenjohtajana. Lisäksi olen toiminut mm. kunnanjohtajana Kyyjärvellä, Pyhärannassa ja Suomenniemellä, Joensuun yliopistossa eri opetus- ja tutkimustehtävissä sekä Mikkelin Ammattikorkeakoulun sähköisen arkistoinnin ja digipalvelujen tutkimusjohtajana. Tässä blogissa ilmaisemani ajatukset ovat yksin minun ja yksityishenkilönä esitettyjä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu