Mielenterveys ja yhdenvertaisuus

Mielenterveys on henkilökohtainen asia, mutta vähintään yhtä paljon yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Mielenterveyden tila linkittyy koettuun hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Suomalainen yhteiskunta on monissa asioissa kohtuullisen tasa-arvoinen ja yhdenvertainen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikessa oltaisiin kehityksen aallonharjalla. Eriarvoisuus kasvaa. Kansantalouden hedelmät ja sosiaaliset onnen löytämisen mahdollisuudet jakautuvat epätasa-arvoisesti.

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus, arkitodellisuuksien eriytyminen ja terveyspalveluiden epätasa-arvoinen jakautuminen on monilla luissa ja ytimissä tunnettu kokemus. Taloudellinen ja sosiaalinen menestys ja terveydellinen hyvinvointi kasaantuu kiihtyvällä tahdilla niille, joilla on jo paljon. Yhä vähemmän ja heikompia palveluita suhteutettuna palveluiden tarvitsijoiden määrään on tarjolla niitä usein eniten tarvitseville.

Mielenterveydellinen eriarvoisuus on ollut arkipäivää jo vuosia ja vuosikymmeniä. Suomalainen yhteiskunta on hyvinvointiyhteiskunta, mutta myös menestyneiden ja hyvinvoivien ehdoilla rakennettu sellainen. Esimerkiksi työterveysjärjestelmä tarjoaa apua ja palveluita kaikkein eniten juuri sellaisella joukolle ihmisiä, joista suuri osa oikeasti vähiten näitä tarvitsisi. Työtä tekevä ihminen voi päästä hoitamaan nuhan välittömästi, mutta esimerkiksi työtätekemätön mielenterveyshaasteinen ihminen voi joutua syystä tai toisesta odottamaan apua pitkään.

Mielenterveyden haasteet ovat henkilökohtaisia, mutta myös sosiaalisia ja yhteiskunnallisia häiriöitä ja sairauksia. Mielen haasteisiin liittyy edelleen voimakasta stigmaa, häpeää, pelkoa ja syyllisyyttä. Ongelmia voidaan pitää omana syynä tai jonakin, jonka pystyisi tuosta vain hoitamaan kuntoon. Tämä johtaisi elämäntapaan ja sopeutumiseen valtavirran ihmisten elinympäristöihin. Olisikin aiheellista pohtia, millä tavalla yhteiskunnasta ja sosiaalisesta tilasta voidaan tehdä sellainen, että kaikkien lähtökohtia ja ominaisuuksia kunnioitetaan.

Mielenterveydellinen yhdenvertaisuus tarkoittaisi sitä, että kenenkään ei tarvitsisi hävetä tai pelätä sen vuoksi, että oma mielenterveys on valtavirtaa heikommalla tolalla. Eriarvoisuus kasaantuu esimerkiksi työelämän rakenteiden vuoksi. Yksi ihan relevantti pelko on se, että ”mitä minun työllistymisen mahdollisuuksille tapahtuu”, jos julkisesti tuon esille sen, että mielenterveyden ongelmat koskettavat minua. Minua ei tässä hävetä tai pelota myöntää, että sairastan pakko-oireista häiriötä, traumaperäistä stressihäiriötä ja painin myös mahdollisten neuropsykiatristen haasteiden kanssa.

Toki on niin, että on yhteiskuntia ja ympäristöjä, joissa asiat saattavat olla paljonkin heikommalla tolalla. Esimerkiksi mielenterveys- tai päihdepalveluita ei välttämättä ole ollenkaan tarjolla. Suomalainen yhteiskunta ja mielenterveyspolitiikka ei ole täysin huonoa tai hyvää. On olemassa mahdollisuus elää aivan täysipainoista ja omaehtoista elämään mielenterveyden haasteista huolimatta. On kuitenkin fakta, että saatavilla oleviin resursseihin nähden mielenterveyspalveluiden rahoittamista on laiminlyöty jo vuosikymmeniä. Suurin osa mielenterveyteen sijoitetuista resursseista tulee yhteiskunnalle tavalla tai toisella takaisin.

Viestini päättäjille tai ihan kenelle tahansa, joka tätä lukee on, että mielenterveyden tulisi olla yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti sellainen jaetussa tilassa esille tuotu kysymys, jota ei tarvitsisi hävetä tai pelätä. Toki on mahdollista, että maailma ja sosiaalinen tila on sellaisella tolalla, ettei ole turvallista tulla esille täysin omana itsenä. Jokaisella tulisi kuitenkin olla mahdollisuus alkaa luomaan sellaista ympäristöä ja verkostoja, joissa on turvallista tulla julkisesti esille aivan täysin omana itsenä. Tämän tulisi myös johtaa siihen, että tarpeellista apua olisi saatavilla silloin, kun avun tarve nousee.

Häpeän, stigman, pelon ja heikkojen kasvuolosuhteiden vuoksi jouduin itse odottamaan avun saamista pitkälle toista vuosikymmentä. Toki 90- ja 2000-luvuilla lapsuudessani ja nuoruudessa olisi saattanut olla rajoitetusti apua saatavilla. On kuitenkin usein valtava askel myöntää, että tarvitsee apua. Sen ei tulisi kuitenkaan olla häpeän ja pelon aihe. Jos ja kun ihmiset uskaltavat nousta barrikadeille hakemaan heille kuuluvia palveluita myös päättäjät heräävät siihen, että on viimein aika luoda ja rahoittaa toimiva mielenterveyspalveluiden järjestelmä.