Kuin heinää, miestä toiveen, tosiaan

Toimittaja Sanna Ukkola kirjoitti jokin aika sitten nykyaikaisesta turvallisuuskultista, safetyismista. Suojelemmeko lapsiamme sekä nuoria aikuisiamme liikaa erilaisilta vaikeita tunteita herättäviltä asioilta ja siksi he työelämään siirtymisen kynnyksellä kaatuvat kuin heinä?  Otan Ukkolan kanssa yhteisen, väärän mielipiteen riskin. Tarkastelen asiaa oman henkilöhistoriani kautta. Totean myös heti alkuun, ettei itselläni ole jälkikasvua. Tiesin melko varhain, kymmenkesäisenä, etten haluaisi, nähdessäni telkkarissa reilusti alle kouluikäisen lapsen tekevän lihapullia vammaiselle vanhemmalleen.

Kasvava ihmistaimi tarvitsee turvallisuutta, mutta oikein painotettuna. Lapsia ei mielestäni tule varjella vaikeilta tunteilta, vaan aikuisten maailmalta. Lasta ei voi myöskään suojella elämältä, mutta lapsuutta on voitava suojella, jotta lapset pääsisivät ehjään aikuisuuteen. Lasta tai nuorta ei tule suojella pettymyksiltä, muttei niitä tulisi heille tahallisesti aiheuttaakaan.  Jos tällainen tulee ilmi, niin on se omiaan pohjaanpolttamaan luottamuksen aikuisiin ja aikuisuuteen hyvin kauaskantoisesti. Olen myöskin oppinut, ettei ketään ihmistä tulisi nostaa jalustalle.  Jalustan kaatuessa jälki on aina rumaa ja sotkun siivoamiseen voi tärväytyä vuosikymmeniä.

Henkilökohtaisesti en myöskään usko minkäänlaiseen karaisuun, enkä pettymysten vahvistavan, vaikka ne elämään kuuluvatkin. Sen verran olen myös maailmaa nähnyt ja ihmisiä tavannut, etten usko, ettei kenellekään annettaisi enemmäin kuin jaksaa kantaa.

Vielä 1950-luvulla mistään turvallisuudesta ei tiedetty tuon taivaallista. Kotiseudullani Nivalassa sodanjälkeisillä ikäluokilla oli tapana kilpailla, kenellä on ollut lyhin lapsuus ja kuka on lähetetty ensimmäisenä päineen työn syrjään hevosen kanssa, ilman sen kummempia ohjeita. Jutun kiertäessä pöydässä toisella oli aina ollut edellistä kertojaa lyhempi lapsuus, kunnes löytyi se, joka oli heti rintaruokinnasta vieroituttuaan lähtenyt rankametsään ja sieltä palattuaan lähtenyt vielä syönnin päälle yöksi töihin. Aamun valjetessa oli sitten hiihdetty reippaana kouluun ympäri vuoden, kumpaankin suuntaan vieläpä sekä vastamäkeen että -tuuleen, tosin kesäloman korvilla joulukuuta vähemmässä lumessa. Vanhempieni ikäluokan oli ollut pakko aikuistua kovin varhain, jotta heidän vanhempansa pysyisivät sodan jälkeen henkisesti edes joten kuten nipussa. Äidillänikin oli lapsuudessani talon emännyyden sekä lastensa hoidon lisäksi vastuullaan kolmen, lapsen tavoin temppuilevan vanhuksen hoito.

Minun ikäluokkaani eivät enää työt heti tissiltä odottaneet. Lapsuuteni elinpiiri oli tosin aikuisten maailman keskiössä. Vammastani johtuen en juossut, enkä hyppinyt, vaan seurailin maailman menoa. Isänisä oli ottanut vammaisuuteni narsistisena loukkauksena, joten hänelle en ollut olemassa. Isänäiti oli isovanhemmistani eniten kanssani ja toivoi minusta kävelevää, jonkin sortin terapeuttia ja tiedonvälittäjää. Hän oli myös ilmoitellut naapureille minun kävelevän jo pian tulevana kesänä ja luvassa olevan kakkukahvit liputuksineen.

Isäni kaiketi toivoi minulle sarvikuonon nahkaa suojaksi maailmalta ja loputonta tiedonhalua, vaikka jaksoikin itse jatkuvasti kamppailla liian pitkälle lukeneiden kanssa. Hän myös kuljetti minua mukana joka paikassa, vaikka tokikin havaitsin jokaisen viipyvän katseen ja supattelun. Parhaimpiin lapsuusmuistoihini, äidin ja sisarusteni antaman hoivan lisäksi lukeutuvatkin ne hetket, kun isäni on minua ihmisille esitellyt. Äitini toivoi kaiketi, että olisin elämässäni onnellinen, ruoka maistuisi ja ottaisin sitä lisää, kuten äidit aina toivovat. Nämä toiveet laukussani lähdin kuusivuotiaana opintielle esteettömänpään ympäristöön, kaupunkiin. Minuun ladatuista toiveista ovat toteutuneet ainakin tiedonhalu ja ruokahalu. Kummastakin olen kiitollinen, koska tiedän niiden voivan kadotakin.

Koululla kohtasin hyvin monenlaisia ihmisiä, lapsia ja aikuisempia, sekä kuulin heidän elämäntarinoitaan. Nyttemmin ajattelen, että jokainen on jättänyt jälkensä minuunkin ja monen asian kuulemisen olisin kernaasti voinut jättää myöhemmällekin iälle. Koulun alkaessa minulla ei ollut vielä juurikaan tunnesuhdetta vammaisuuteeni, mutta tiedostamatonta raivoa se minussa aiheutti. Saatuani huonetoverini nukahtamaan, aloin odottelemaan unta. Yöt olivat melko pelottavia. Pelkäsin koko oppilasasuntolan ja koulun kaikkien oppilaiden tuhoutuvan. Kouluun kotikuntaani palasin vasta sitten, kun isänisä oli pakotettu syömään porkkanaa alta päin.

Tätä taustaa vasten peilaten en tiedä, onko maailma nyt rankempi kuin ennen, painotukset taitavat vain muuttua. Maailman ja työelämän haasteet muuttuvat alati, kuten viime vuosikin on meille osoittanut. Jos kuitenkin pystymme opettamaan lapsillemme ja nuorillemme sekä omat rajat että toisten rajat ja hyväksymään erilaisuuden, silloin koko nykymuotoinen safetyismi-turvallisuuskultti käy tarpeettomaksi.

Sen olen kuitenkin huomannut, että nyt kun omien sisarusteni nuorimmat lapset ovat alakouluiässä, haluan suojella heitä kovin. Haluan, että he saisivat kasvaa ja kehittyä rauhassa, etteivät he joutuisi kättelemään aikuisten maailmaa liian aikaisin. Se mikä on liian aikaisin, on tietenkin tapauskohtaista, mutta määrätystä safetyismista tulisi voida pitää kiinni. Esimerkiksi tietokonepelien ja TV-ohjelmien ikärajoista. Elon mäiskeeseen ehtii mukaan kyllä.

MattiVilkuna

Nivalasta lähtöisin oleva, kotimaisen ruuan voimalla ja veekasin äänen turvin kasvanut vaikeavammainen, sähköpyörätuolilla liikkuva merkonomi Oulusta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu