Uusi aika on vaativa uuden juonen

Monet ovat minulta kyselleet, mitä ihailen menneessä ajassa, kun ei se kaikistellen niin hääppöstä ollut.

Selvennykseksi lausuttakoon, etten todellakaan ihaile menneessä maamme kehitysmaa-statusta, hävityn sodan katkeroittamia, depressiivisiä opettajia, en puusuksia, enkä mähnäpottua, ulkohuusseista puhumattakaan. En myöskään ihaile suurta lapsikuolleisuutta, enkä liian varhain aikuisen vastuisiin revittyjen nuorukaisten asemaa.

Sen sijaan voin huokeasti todeta, että olen nostalgiaan taipuvainen. Kaihoa tarkoittava termi nostalgia on johdettu kreikan kielen sanoista nostos (kotiinpaluu) ja algos (tuska). Vaikean vammaisuuteni pohjalta olen potenut koko elämäni kotiinpaluun tuskaa, tarvetta päästä alkuun, uudelleen. Kokenut kaipuuta täydelliseen yhteyteen.
Olen myös pikkuhiljaa tullut huomaamaan, että uskovaiset nimittävät kaiketi samansuuntaista tunnettaan uskoksi. Mitä uskoon tulee, niin siihen en osaa muuta sanoa kuin, että uskon täällä maailmassa olevan jotain, mitä tiede ei pysty selittämään. Uskon siis vahvaan hengellisyyteen, enkä juurikaan sattumuksiin.

Mikä sitten oli ennen paremmin, vai oliko mikään? ”Kannuksen Kennedyä” ex-pääministeri Esko Ahoa lainaten, niin Suomella kuin sen päättäjilläkin oli narratiivi, eli juoni. Suomen juoni oli jälleenrakentua ja päättäjät harjoittivat laskelmoitua ulkopolitiikkaa. Politiikasta on tullut nykyään polarisoitunutta mökellystä. Esimerkiksi väite siitä, että Suomen maatalous pilaa maailman ilmaston on samalla tavalla vailla totuuspohjaa kuin väite siitä, että maahanmuutto pilaa oman elinpiirimme. Maamme politiikasta puuttuu siis juoni ja yhteinen pyrkimys. Samalla poliittisten päättäjien vaihtuvuus on niin nopeaa, ettei mikään varsinainen päämäärä ehdi heille edes hahmottua. Useat heistä pitävät kotimaan politiikkaa vain välietappina, matkallaan kansainväliseen ja Suomen puolesta mouhoavat eivät hekään mitään rakenna – pikemminkin päinvastoin.

Jokaisen suomalaisen osallisuudesta puhutaan, muttei suostuta näkemään ollenkaan sitä, että jos toisen osa paranee, niin se hyvin suurella todennäköisyydellä parantaa omaakin osaa joko heti tahi viiveellä. Nähdään vain, että toisen osan paraneminen heikentää heti omaa osaa suhteellisesti. Yhteisen pyrkimyksen puuttuminen näkyy siinäkin, että nyt kun saimme 2020- luvun sodan koronaviruksen muodossa, niin monen mielestä sitäkin käydään väärin ja rajoitusten katsotaan vain uhkaavan omaa itsenäistä asemaa.

Tätä taustaa vasten peilaten ihailen menneen ajan suurta toiveikkuutta siitä, että kaikki muuttuu paremmaksi. Yhteistä uskoa siitä, että kaikkien osa on parantuva entisestä. Ihailen myös tekniikan harppausmaisia kehitysaskeleita 1950-luvulla. Ihailen myös sitä, että tuotteet olivat paitsi kestäviä, kauniitakin. Ihailen niiden suunnittelijoiden ammattiylpeyttä ja sitä, että suomalaiset tuotteet ja niiden luojat esiintyivät aikakauslehtien sivuilla ympäri maailmaa.

Suomessa on paljon hyvää. Maailman puhtainta hengitysilmaa sekä viljanjyvää. Maamme olisi kuitenkin maa-, metsä- ja informaatiotalousmaan statusten jälkeen saatava välttämättä uusi status sekä juoni. Vasta sitten voisi meille hahmottua, keitä yhdessä olemme ja minne olemme menossa.

MattiVilkuna

Nivalasta lähtöisin oleva, kotimaisen ruuan voimalla ja veekasin äänen turvin kasvanut vaikeavammainen, sähköpyörätuolilla liikkuva merkonomi Oulusta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu