Vie sävel muiston niittyjen luo

Musiikillisessa historiassamme on piilevä sekä kansallinen että henkilökohtainen salattu muistimme. Tämä salattu muistimme on nivoutunut kappaleisiin ja salaus avautuu meille itsellemme kirkkaaksi muistoksi, kun kuulemme jonkin elämänvarsitiellämme merkityksellisen viisun.

Tämän ajatuksen johdosta tulikin mieleeni tarkastella omaa musiikillista historiaani. Satunnaiset ikätoverini ovat monta kertaa olleet huvittuneita siitä, kun oman ikäluokkani musiikki ei ole juuri koskaan minua kiinnostanut, lukuunottamatta rippikouluaikojen yritystäni innostua valtavirran musasta. Tuntemani veto vanhempaan musaan johtuu nostalgiasta, eli kotikaipuusta, takaisinpaluun tuskasta, vammaisuudestani kumpuavasta pyrkimyksestä päästä alkuun, uudelleen.

Vaellukseni alkoi sairaalasta, kuten kaikkien muidenkin, mutta omalla kohdallani näitä sairaala-aikoja oli hiukan enemmän ja taaempaan kuin lapsosilla noin yleisesti. Ensimmäinen musiikillinen muistoni liittyykin sairaalaan. Säveltäjä- ja sovittajamestari, trumpetisti Jörgen Petersen täytti hieman syntymäni jälkeen 50 vuotta. Uusintalevytykset hänen vanhoista hiteistään nousivat jälleen listojen kärkeen ja hiteistään merkittävin ”Särkyneen toiveen katu” soi usein radiossa varhaisina sairaala-aikoinani. Kappale jotenkin tuuditti mukavasti. En näet jaksanut sen enenpää innostua osaston keinuhevosista kuin meillä lapsilla laulatettavan laulun hevon hirnahduksistaan.

Noin viiden vuoden iässä sairaala-ajat olivat pääosin takana ja musiikki tarjosi liikuntavammaiselle pojalle siivet. Muistan kuvittaneeni mielessäni jokaisen kuulemani kappaleen. Myös isäni toive sanankäyttöni kehittymisestä alkoi näkyä siinä, että Fazerin parhaiden oheen aloin saamaan kasetteja. Jaakko Teppoa, Heikki Kinnusta, Vesa-Matti Loiria, Junnu Vainiota ynnä muita. Jaakko Tepon ohella kuuntelin lähes puhki Heikki Kinnusen kasetin ”Varis ja valtion varatyömies”, jolta monet Veikko Lavin sanoitukset ovat jääneet kuvina mieleeni elämään.

Pian tämän jälkeen koulutieni suuntasikin kaupunkiin ja samaan aikaan Irwin Goodman oli noussut viimeistä kertaa listoille. Kouluaikainen lääkintävoimistelijani huomautti mulle, että minun kannattaisi kaivaa esiin Irwinin vanhempaa tuotantoa. No näin tein ja sieltähän niitä biisejä vasta alkoikin löytyä! Samaan aikaan pääsin Varpu-tätini levyhyllylle, josta löysin Dannyn sekä Eeron ja Jussin varhaistuotantoa.
Näin alkoi myös omalla kohdallani musiikillinen löytöretkeily. Minua alkoi kiinnostamaan, ketkä ovat tehneet kotimaisten 1960-luvun listahittien alkuperäisversiot ja mitä muuta nämä löytämäni nimet ovat tehneet. Samantyyppinen ketju tapahtui lukiessani kesällä 1992 Suomen Kuvalehden jutun Olavi Virrasta. Virran kautta Agentsiin ja Agentsista myöhemmin Varjokuva-orkesterin äärelle.

Tämän jälkeen kului lähes kokonainen vuosikymmen yrityksessäni kuunnella muodikasta nuorisomusiikkia.  Muutaman kerran yritin käydä urheilutalo Tuiskulassakin, mutta 1990-luvulla sieltä ei musiikillisesti irronnut minulle yhtään mitään, ei niin kerrassaan mitään. Kotona sitten kamarissani suomalaisen jenkkiautoharrastuksen juuria tutkiessani törmäsin nimeen Cisse Häkkinen. Siitä alkoikin Hurriganes-aiheeseen ja lukuisiin ihmisiin tutustuminen. Olen saanut tutustua hänen aikalaisiinsa ja toivoakseni elämänmittaisia ystävyyksiä on syntynyt. Tähän päivään mennessä on käyty satoja tunteja keskusteluja ja jaettu sekä vaihdettu kokemuksia.

Hurriganes on tuonut minut monien ihmisten pariin. Olen saanut kuitenkin ilokseni huomata, etteivät nämä syntyneet henkilösuhteet ole määrittyviä ainoastaan kyseisen bändin kautta, vaan olemme voineet tarkastella elämää laajalti, musiikin ulkopuoleltakin. Yhdistäviä linkkejä on löytynyt myös muilta elämän osa-alueilta. Kaikilla on kuitenkin oleva yhteinen kokemus siitä, että elämä on lapsuudesta saakka vähän kerrassaan jäsentynyt voimakkaiden musiikillisten elämysten saattamana.

Cisse Häkkistä siteeraten:

– Musiikki on elämys, joka ei koskaan kuole, sillä muistot elävät musiikin mukana.