Viimeiset kiusauksetko?

Vietämme syrjinnän- ja rasisminvastaista viikkoa. Koko alkuvuosi on kohistu jopa hengenmenoon johtaneista koulukiusaamistapauksista ja mietitty suureen ääneen, mistä ihmeestä homma juontaa juurensa. Kerron seuraavassa julkisen salaisuuden, kaikki juontaa kodista. Siis pitkälti siitä, mihin sävyyn perheen vanhemmat puhuvat toisistaan sekä kanssaihmisistä.

Vanhemmat näkemykseni mukaan hyvin harvoin tajuavat sitä, että kaikki, mitä he puhuvat ja tekevät, on tarttuva heidän lapsiinsa. Ihan kaikki.  Näin ollen nykyinen koulukiusaaja on todennäköisesti kylä-, koulu-, työpaikka- taikka taloyhtiökiusaajan jälkeläinen. Koko ketju voi hyvinkin muistuttaa jotain ylisukupolvista sotaa, jossa kukaan ei enää edes muista, mistä tilanne on alkujaan lähtenyt liikkeelle.

Lasten ja nuorten maailman raa’istuminen on siis suoraa peilausta aikuisten maailman raa’istumisesta. On mielestäni todella hälyyttävää, että esimerkkinä luokanopettaja kirjoittaa ministerin joutavan rehuksi. Sitä ei voi vetää takaisin väittämällä, että kirjoitti lausunnon ainoastaan poliitikon roolissa.  Jos lapsi on vieläpä kasvatettu niin, että aikuisia on uskottava, ei lapsi osaa arvioida tuonkaan lausunnon kelpoisuutta. Itselläni ei ainakaan ollut lapsena pienintäkään kykyä suodattaa aikuisten paskapuheita, vaan kaikki, mitä aikuiset esittivät – oli minulle täyttä totta.

Itse olen varmasti myös syyllistynyt kiusaamiseen ja myös minua on kiusattu eri viitekehyksissä. Kymmenkunta vuotta sitten tein päätöksen lopettaa niiden ihmisten palvelemisen, joiden taholta olin vuosien varrella kokenut tulleeni kiusatuksi. Puhelimeni saa soida vaikka maailman tappiin, mutta tiedonhankinnan ja muun saa tehdä joku toinen, jolla ei pyyhitä palkkioksi lattioita.

Vasta muutaman vakavasti koulukiusatun henkilön työnantajana toimiminen on tuonut tietoisuuteni sen, kuinka kauaskantoiset seuraukset kiusaamisella voikaan olla. Pyydän anteeksi heiltä, jotka ovat nuoruusiässäni tulleet taholtani kiusatuksi. En tiennyt silloin, mitä tein.