Yltäkylläisyyden yhteiskunta

Olen kokenut  sodan jälkeisen niukkuuden yhteiskunnan. Mieleen painui kaikenlainen säästäväisyys.  Isoveljen vaatteet tuli aina käyttöön pikkuveljelle ja jos itselle hommattiin jotakin uutta, se oli pari numeroa suurempaa, että oli kasvun varaa. Joululahjaksi saatiin yleensä uusia kenkiä, suksia, puseroita sun muuta käyttötavaraa.  En toki kaipaa tätä niukkuuden aikaa, mutta jotakin hyvää siinä oli.  Käden taito ja luovuus kehittyi kun aivan itse piti rakentaa ja korjata kun kaikkea ei saanut ostettua visakortilla. 

Viisikymmenluvulla Suomi alkoi autoistua. Automerkkejä olivat mm.  englantilaiset Austin ja  Morris, ranskalaiset Renault, Citröen, Simca, saksalaiset Mercedes ja Volkswagen sekä bilateraalilaupan venäläiset vastaostot Moskvits. Volga, Pobeda  ja myös itäsaksalaiset Ifa  ja  Warburg  ja Tsekin Skoda.  Tiet olivat yleensä sorateitä ja nopeudet suhteutettiin tämän mukaan.  Keväällä kelirikko pudotti keskinopeudet alle viidenkympin.  Talvirenkaat ja nastat yleistyivät  kuusikymmenluvulla.  Suomen tieolosuhteet ja autotekninen osaavuus antoivat hyvän lähtökohdan rallimenestykseen.  Timo Mäkinen kaasutteli 1965 Morris Cooperilla Monte Carlossa voittoon.  Mäkisen, Mikkolan, Lampisen, Toivosen  ja monien muiden rallitähtien voittokulku alkoi maailman rallipoluilla.  Tästä seurasi tietenkin  suomalaisten  nuorten miesten kiinnostus ralliin.  Lujaa piti ajaa vaikka taidot eivät aina riittäneet.  Lauluyhtye Leevi & Leavings toi ajatuksen pintaan laulussa  ”Teuvo maanteiden kuningas”.   

Tekninen kehitys toi kotiin monen moista laitetta.   Valmistajia olivat Hoover, Brown, Siemens, Blaupunkt, Philips, Upo, Rosenlew, Black’n  Decker ja monet muut merkit.  Yksi yhteinen piirre näillä laitteilla oli.  Ne kestivät lähes isältä pojalle.  Rosenlewin  pesukarhu toimi meillä 20 vuotta ja sen jälkeen pesukoneiden keski-ikä on ollut meillä alle viisi vuotta.

Tietokoneiden aika alkoi Suomessa jo 60 luvun lopulla.  Minulla oli tilaisuus osallistua tähän uuteen tekniikkaan  vuodesta 1972 alkaen pankkien tietojenkäsittelyn piirissä.  Alkuun oli reikäkortit, reikänauhat, magneettinauhat.   Bull Gamman keskusmuisti oli peräti 32 kilotavua ja sillä ajettiin monena peräkkäisenä eräkäsittelynä yhden yön aikana pankin koko ottolainaussovellus.

Sitten 80-luvun alkupuolella pankkeihin tuli mikrotietokoneita.  Mikromikko maksoi pikkufiatin verran.  Niitä kuitenkin jaeltiin melko huolettomasti.  Fiatteja ei olisi saanut käyttöön yhtä helposti.

Aika oli kuitenkin niin, että henkilöstön oli tarpeen omaksua tämä uusi tekniikka ja hyvä näin. 

Suomen kansantalouden ensimmäinen vakava  pankkikriisi alkoi kun valuuttasäännöstely purettiin.  Pankit, SKOP etunenässä, alkoivat syytää halpaa valuuttalainaa yrityksille.  Se mitä siitä seurasi on tuttu juttu.   

Ahdingosta kuitenkin selvittiin. Kai se on niin että suomalaiset selviytyvä kriisistä, mutta kun menee hyvin, sitä ei oikein osata.   Kehitys 2000 luvulla on monella tavalla pelottava.  Yritysten henkilöstöpolitiikka on muuttunut radikaalisti.  Tehokkuus on avainsana.  Tämä on vaikea käsite.  Tehokkuuden parantaminen halonhakkuussa ja uuden ideoinnissa ovat aivan eri asia.  Miten voi vaatia että henkilön on saatava aikaan 3 uutta ideaa päivässä.  Helpompaa on vaatia 3 lisämottia päivässä.

Kun itse olin kehittämistehtävässä pankin maksuliikeosastolla, ideat syntyivät yleensä illalla kotona.  Työpaikalla oli mukava tiimi ja töihin oli kiva mennä.   Kun joku täytti vuosia tai muuten oli merkittävä tapahtuma, koko osasto otti osaa tilaisuuden valmisteluun,  Siihen käytettiin todella työaikaa.  Uskon vielä, että tämä käytetty aika ei mennyt hukkaan.

Palataan vielä näihin teknisiin kamppeisiin.  Autot tietenkin tulee ensin mieleen.  Vaikka olen suurimman osan työelämästä viettänyt tietojenkäsittelyn piirissä, vihaan tietokonetta autossa.  Meidän auto sytytti service-valon vähän ennen kun piti mennä katsastukseen.  Jos se valo palaa, ei mene läpi katsastuksesta.  Piti mennä valtuutetulle huoltofirmalle.  Yhdistivät vikakoodinlukijan, joka kertoi että VTT -pyörän  anturi antaa virhetietoa.  Huoltomies irrotti ko. anturin ja näytti, että anturin magneettisessa päädyssä on metallihiukkasia ja tästä johtuu väärä informaatio tietokoneelle.  Anturi tietenkin vaihdettiin, vaikka metallihiukkasten poistaminen olisi vienyt viisi sekuntia,  Anturin hinta oli 150€.  Tietokone ilmoitti viasta, jota itse asiassa ei ollutkaan ja tämä maksoi töineen  1200€.   Voi kun joku valmistaja ryhtyisi tekemään autoja, jossa ei olisi tietokoneita!

Meidän kylällä oli pihatalkoot ja leikkikentälle hommattiin tavalliseen tapaan siirtolava, johon kerätään kylän tienvarsilta löytynyttä rompetta ja kotoa  poispantavaa.  Tällä kerralla poistettavana oli mm. 3 v. vanha ruohonleikkuukone, jossa oli viallinen sytytystulppa sekä puutarhajyrsin, jonka kytkin ja kaasuvaijeri olivat jumittuneet.  Kai tilalle on hankittu uudet koneet.

Olemmeko todella menossa sellaiseen elämisen muotoon, että työtätekevillä on työpaikalla niin kova kiire ja paine, ettei kotiin jää aikaa muuhun kuin lepäämiseen.  Kaikki kotona tarvittava tavara ostetaan kun joku vikaantuu.  Ei ole enää käden taitoa eikä aikaa.  Kiire on työpaikalle hankkimaan palkkaa että voi ostaa.  Ollaanko oravanpyörässä??   Ymmärrän toki sen, ettei yhteiskuntatieteiden maisteri välttämättä ymmärrä Briggs & Strattonin sytytyspuolesta paljoakaan, mutta pitääkö jätepuolta kuormitta tällä teknisellä tietämättömyydellä?

Onko jatkuva kasvu välttämätöntä?  On helppo ymmärtää, että se on aikaa myöten mahdottomuus.  Milloin taitekohta saavutetaan?  Mikä loppuu ensin, energia, raaka-aineet, vai puhdas vesi ja ilma?  Onko yltäkylläisyys tarpeen?  Kas siinäpä pohdittavaa.