Nostalgiaa
Etelä-Pohjanmaalla, Ähtärissä, josta sukuni on peräisin, vierailemme vähintään kerran vuodessa, mummulassa, jota isännöi serkkuni jälkeläiset. Talo on sellainen kaksvooninkinen hirsirakennus, joita suurin piirtein samalla piirustuksella Etelä-Pohjanmaalla on satoja ellei tuhansia. Huoneita on ison tuvan lisäksi kolme ja kaikissa huoneissa on pönttömuuri, tuvassa avotakka leivinuunin ja hellan yhteydessä.
Majoituimme siellä taas yhden serkkumme hautajaisissa.
Tuo parin päivän asuminen herätti jälleen monenmoisia tunteita. Onko kaikki tekninen kehitys tuonut ONNEA? Monet, minun vanhan jäbän lailla, muistavat noita aikoja. Minusta Mummun ja Papan elämä oli, vaikka taloudellisesti kapeampaa, henkisesti monin verroin parempaa kuin nyt.
Oma hyvinvointi oli omissa käsissä. Sosiaaliturvaa, oliko silloin edes olemassakaan. Ehkä oli ja nimeltään ”köyhäinapu”.
Siellä ollessa muistuu mieleen vanhat 50-luvun ajat mummulassa. Ei ollut sähköä, tuvan öljylamppu antoi valoa vähän ennen kun mentiin yöpuulle. No tiedättehän, maaseudulla oltiin todella omavaraisia. Osattiin syntyä ja kuolla ilman yhteiskunnan apua ja se välikin meni jotenkuten. Jos nyt vuonna 2014 tulisi suuri luonnon katastrofi tms. jossa vaikka sähköä ei tulisi töpselistä, veikkaan että suurin osa ähtäriläisistä pärjäisi, elämä jatkuisi lähes kuten ennenkin.
Jotenkin kadehdin Mummun ja Papan elämää, jota vain luonto hallitsi..
PS. Ei tässä tietenkään ole koko totuus. Mummu ja Pappa olivat kapitalisteja kun heillä oli 18 ha viljeltyä ja muutama lehmä.
Sairastumista oli ainakin syytä karttaa. Keuhkotautiin kuoltiin. Keuhkokuumekin oli usein tappava. Tekoniveliä ei asenneltu eikä sydämentahdistajia.
Minä makaisin jossain sängyn pohjalla huonon asennon kalvaessa ja hengityksen ahdistaessa, kun en mitenkään pystyisi kertomaan mikä on huonosti.
Jos valita saisi, niin mieluummin vielä sen verran lisää kehitystä että turhan päiten ihmisiä tappavat taudit saataisiin parannettua. Se toisi moneen kotiin paljon enemmän onnea kuin kehityksen pyörän kääntäminen taaksepäin.
Ilmoita asiaton viesti
Nostalgia sallittu! Oma poikani, nyt 25, kuvaili taannoin omaa nuoruuttaan 1990-luvulla: ”se oli hauskaa aikaa!”
Minä olen ihmetellyt, että nykyään tuntuu koko ajan olevan jotain kesken ja tekemättä, mutta kun katson kotikyläni ilmavalokuvaa vuodelta 1964, näyttää kaikki aivan valmiilta. Olin silloin 4-vuotias.
Entisaikaan, joskus isäni ja isoisäni nuoruusvuosina, ainakin lapsikuolleisuus oli suorastaan kammottavan runsasta. Seitsenhenkisistä perheistä oli usein yksi tai kaksi lasta jo menetetty, jos ei heti syntymässä, niin alkuvuosina sairauksille. Myös aikuisten henki oli vaarassa aivan toisella tavoin kuin nyt: isäni oli täysorpo jo alle 10-vuotiaana, eikä kumpikaan hänen vanhemmistaan kuollut tapaturmaisesti, vaan (nykyään rutiininomaisesti hoidettaviin) sairauksiin.
Ilmoita asiaton viesti
Ennesvanhaanhan on ollut vanhustenhoito syytinkisopimusten varassa… eli jos oli perillisiä ja omaisuutta, oli mahdollista hoidattaa itsensä syytingillä perillisten toimesta… ”vähäväkiset” vanhukset joutuivat kiertämään ruotuvaivaisina talojen välillä tehden kaikenlaista puhdetyötä leipänsä eteen… Sitten tuli uusi aika ja kunnallislaitos, jolloin se joka vaati pienimmän korvauksen, sai huutolaisen ylläpidettäväkseen (työvoimakseen)…eli sosiaaliturva oli olemassa jollakin tasolla.
Nälkävuosinahan keksittiin sosiaalinen innovaatio nimeltä ”osallistava sosiaaliturva” työtupien muodossa niille kansalaisille, jotka eivät kyenneet hankkimaan olki- / jäkäläleipäänsä muulla tavoin. Työtupia käytettiin myös epäkurantin aineksen (vrt. rikkaruohot, Vartiainen) siveelliseen ojentamiseen, koska vallalla oli palveluspakko ja muutoin voitiin irrallista ainesta sijoittaa hyödylliseksi koettuun työhön.
Ilmoita asiaton viesti