Estääkö Pariisin rauhansopimus Suomen liittymisen Natoon?

Näen tämän keskustelun jossain mielessä ohuen henkisen langan varassa olevana kytkentänä vanhaan perustuslailliseen keskusteluun, jota käytiin reippaasti yli 100 vuotta sitten, aivan toisessa maailmassa ja toisessa alisteisessa suhteessa eläessämme.
Elämä on yksinkertaisesti ajanut vuonna 1947 paperille pantujen kirjainten ohi. Maailmassa ei yksinkertaisesti ole mitään kiveen kirjoitettua voittajien tarinaa, joka ikuisesti seisoisi torilla ja jota meidän tai muidenkaan tulisi käydä kumartamassa. Silloiset voittajavallat, tilapäisessä tarkoituksenmukaisuusliitossaan, ovat viittansa moneen kertaan repäisseitä, suuria syntejä tahollaan ja osin yksissä tuumin tehneitä: Euroopan karttaviivoja on piirretty uusiksi ja osin peitelakattu piiloon.
Vuonna 1975 on istuttu vielä suuremmalla koalitiolla helteisessä Helsingissä ja ainakin muodollisesti betonoitu tuolloiset raudalla ja visvalla luodut rajat. On sovittu kolmannesta korista ja on tapahtunut siitä versoneiden ideoiden yhtyminen Ranskan vallankumouksen ja Yhdysvaltain alkukirjan ajatusten kanssa: on nähty miten keskelle Eurooppaa luodut rautaiset ja betoniset verhot ja muurit ovat romahtaneet ja kaatuneet. Kuka niiden perään on käräjiä käynyt?
Parhaillaan Venäjä käy Ukrainassa kampanjaa, jossa sen tarkoitus oli vaihtaa laillinen hallitus, asettaa tilalle Terijoen nukkehallitus, ja nyt hankkeen ajettua kiville, hakea uutta rajaa Donbassin seutuvilla, kansainvälisesti tunnustetun ja laillisen olemassa olevan rajan sijasta! Miksette vetoa tähän seikkaan, ja kymmeniin muihin?
Historia syntyy ajassa ja paikassa, voimien ja vastavoimien pyörteessä, eikä väkevin aina voita, eikä oikeus, mutta silti moni muuttuu, ja joskus jopa aidosti parempaan suuntaan.
Ei voittajien diktaatti, Pariisin rauhansopimus 1947, ole mikään maailman ja Euroopan luomispöytäkirja, eikä tie totuus ja elämä, vaan bastardiden liittouman väliaikaisen voiman luoman uuden tilanteen tuottama ”hävinneitä” sortava pakkopulla, jonka hinnan Suomi on moneen kertaan joutunut kärsimään ja maksamaan.

On täysin käsittämätöntä ryhtyä vetoamaan paperiin, jonka yli elämä on moneen suuntaan, monien kenkine toimesta, kävellyt jo ennen, ilman mitään rutinoita. Se on mitätöity monen toimesta, myös meidän, ja se on mitätöinyt itsensä monessa tulessa ja mannersiirtymässä.

Jos joku kaipaa konkretiaa tähän historiallis-efektiiviseen arviointiin, niin sopii miettiä, miten silloinen voittajavaltio, tai oikeamminkin sen tuolloin ja sittemminkin operoinut seuraajavaltio, Venäjä, on suhtautunut esim. Pariisin sopimukseen artikloineen.
Omien kommervenkkiensa jälkeen Venäjä Naton kanssa esim. 1990-luvun mittaan kävi.

Helsingin Sanomien 25-vuotta sitten -sarjassa lehti julkaisee tänään palan HS 14.5.1997 numeronsa kirjoituksesta:

”Jeltsin vaati puoolustamaan tiukasti Venäjän etuja Nato-neuvotteluissa.
(Kalle Koponen)
Moskova. –
Presidentti Boris Jeltsin määräsi neuvottelijansa valvomaan tiukasti Venäjn kansallisia etuja erityisesti sotilaallisissa kysymyksissä, kun kuudes kierros Naton ja Venäjän sopimusneuvotteluissa käynnistyi Moskovassa tiistaina.

Naton pääsihteeri Javier Solana saapui illansuussa tapaamaan Venäjän ulkoministeriä Jevgeni Primakovia.
”Presidentti vahvisti ulkoministerin neuvottelumandaatin ja sen, että venäläisten diplomaattien on noudatettava jämäkkää ulkopoliittista linjaa, joka perustuu maan kansallisten etujen turvaamiseen erityisesti sotialallisissa kysymyksissä”, Kremlin edustaja sanoi uutistoimisto Itar-Tassin mukaan.
Lähes valmis asiakirja muotoilee Naton ja Venäjn suhteet tulevalla vuosisadalla, mutta Venäjän tiukat vaaatimukst saada kirjallisia turvatakuita ovat hyydyttäneet neuvotteluja.”

Jos historian arkistoista aletaan kaivelemaan erilaisia dokumentteja ja juostaan torille niitä heilutellen, on selvää, että paljon tuoreempiakin papereita löytyy ja painavampia kuin Paris 1947.