500000000000

500 miljardia on iso luku, mutta Merkelin ja Macronin ehdotus on itse asiassa merkittävämpi kuin mainitut miljardit. Ehdotus merkitsisi sitä, että EU luopuisi tasapainotetusta budjetista. EU voisi ottaa velkaa ja käyttää rahat tulosiirtoihin (avustuksiin). Toisaalta velanhoitomenot merkitsisivät EU:n budjetin (lähes) kaksinkertaistumista ja vastaavaa jäsenmaksujen kasvua.

Yleensä ehdotusta on tulkittu yrityksenä ujuttaa Eurobondit Corona-kriisin varjolla velkaisten euromaiden ongelmien ratkaisuksi. Angela Merkel on torjunut (yrittänyt torjua) tämän tulkinnan vetoamalla siihen, että nyt (laiminlyötyjen) velkojen maksu jäisi Euroopan Unionin, ei jäsenmaiden, vastuulle. Tämä tulkinta on kuitenkin hyvin ongelmallinen. Euroopan Unionilla ei todellisuudessa ole ”omia varoja”, vaikka Unioni käyttääkin termistöä ”omat varat”, mutta todellisuudessa ne (tullimaksut ja osa arvonlisäveron tuotosta) ovat tulonsiirtoja jäsenmailta. Todelliset omat varat (tai omat tulot) edellyttäisivät, että Unioni saisi suoran verotusoikeuden Unionin alueella – sellaisen kuten (luonnollisten henkilöiden ja yritysten) tulovero Yhdysvalloissa. Nyt kukaan ei tohdi puhua Euroopan Unionin tuloverosta, vaan (ensi alkuun?) puhutaan esimerkiksi ilmaston ja ympäristön suojelun nimellä kulkevista veroluonteisista maksuista.

Edellä esitetyn valossa ei ole ihme, että Merkelin ja Macronin ehdotus on herättänyt vastustusta. On nähty, että ehdotus muuttaisi Euroopan Unionin ratkaisevassa määrin kohti aitoa liittovaltiota. Unioni ei enää olisi taloudellisesti samalla tavalla jäsenvaltioiden holhouksessa kuin aiemmin. Ja totta, jos Merkelin ja Macronin suunnitelma sellaisenaan hyväksyttäisiin, ”saisimme” uuden Euroopan Unionin, joka olisi hyvin erilainen, josta äänestimme 1998. Siksi voi kysyä, riittääkö että Eurooppaministeri Tuppurainen ottaa kantaa asiaan vai pitäisikö kantaa kysyä vakavassa mielessä myös äänestäjiltä.

Merkelin ja Macronin ehdotusta kutustaan nimellä ”Elpymisrahasto”. On kuitenkin hieman vaikea nähdä, että ajatus olisi, että ”rahasto” olisi ainutkertainen (vain Corona”). Siksi toiseksi ainakin itse olen epäluuloinen sen suhteen, että ”elpyminen” olisi mahdollista vain julkisen vallan interventioiden avulla. Euroopan ongelma ei varmaan ole siinä, että julkinen sektori Euroopassa olisi liian pieni tai että julkisen vallan interventiot olisivat liian pieniä/harvinaisia. Pikemminkin päinvastoin. Toki voi vielä lisätä yhden skeptisen kommentin: Corona –kriisi näyttää sittenkin jäävän verraten lyhytaikaiseksi ja siten ”Elpymisrahasto” aloittaisi toimintansa vasta sen jälkeen, kun kriisi on ohi ja talous (ehkä) normaalilla kasvu-uralla.

Toinen syy epäluuloon on siinä, että useat ongelmat, ainakin valtioiden velkaongelmat, ovat kroonisia. Ajatellaan vaikka Italiaa. Italian valtiotalous on ollut lähes aina viimeisen 160 vuoden aikana kriisissä. Ennen ensimmäistä maailmasotaa Italia joutui luopumaan kultakannasta (”senaikaisesta Eurosta”) kahteen otteeseen, velka/BKT-suhde oli 100-150 prosentin välillä (Suomessa vain 10 %) ja nykyinen EMU:n 60 prosentin raja alittui vain sotien jälkeen, kun hyperinflaatio pyyhkäisi Italian julkisen velan lähes nollille.

Espanjan tarina on hyvin samanlainen. Se ei koskaan liittynyt kultakantaan, ja 1883 vaihdettavuus kultaan hylättiin lopullisesti. Valtion velka/BKT suhde oli ennen ensimmäistä maailmasotaa korkeimmillaan 180 % (ja tämäkin ”rauhan aikana, paljon ennen sotaa Yhdysvaltoja vastaa 1898). Kreikka on vielä oma lukunsa velan tason suhteen puhumattakaan siitä, että Kreikan valtio on itsenäistymisensä jälkeen jättänyt velat maksamatta peräti neljä kertaa.

Ei tarvitse olla kovin kyyninen ymmärtääkseen, että Etelä-Euroopan maiden ongelmat eivät tulevaisuudessakaan katoa minnekään; eli tulonsiirtojen suunta tulee olemaa pohjoisesta etelään. ”Rikkaiden” pohjoismaiden kannalta yhtälö ei tunnu kovin houkuttelevalta; elvytysrahastosta hyötyvät Etelä-Euroopan kriisimaat ja Balkanin ja Itä-Euroopan uudet ”köyhät” jäsenmaat. Tulonsiirtojen reitti on vähän samanlainen kuin yksisuuntainen katu.

Ehkä suurempi ongelma kuin Unionin sisäinen tulonsiirtomekanismi on kuitenkin ”Elpymisrahastoon” sisältyvä (implisiittinen) yhteisvastuuperiaate. Velkaiset maat saavat kriisin sattuessa tukea velattomilta mailta. Aiheellinen kysymys tällöin on, miten valtiot reagoivat tietoon siitä, että jokin ulkopuolinen taho ”pelastaa” ne aina, kun ne eivät suoriudu veloistaan. Miksi siis pihistellä menojen suhteen? Kysymys on lähes sama kuin se, joka tulee aika ajoin vastaan rahoitussektorilla. Pitääkö pankit pelastaa vai ei? Jos pankit ”pelastetaan, miten tieto siitä vaikuttaa pankkien käyttäytymiseen (miten tiukkaa kuria pidetään lainamarkkinoilla).

Pankkien osalta on viime vuosina otettu askeleita siihen suuntaan, että vastuu ”pelastamisesta” jäisi ensi sijassa omistajille, mutta valtioiden suhteen oikeastaan mitään ei ole saatu aikaan. Vakaus- ja kasvusopimuksen 60 prosentin velkakatto on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi eikä alijäämäkriteerin ylityksiin ole reagoitu muutoin kuin verbaalisella tasolla. Siksi ajatus yhteisvastuusta ennen sitovia sääntöjä tuntuu kovin arveluttavalta.

Yhteisvastuu poistaa efektiivisesti markkinakurin, mikä on onnetonta siinä mielessä, että markkinakuri on kuitenkin ainoa mekanismi, joka historiassa on hillinnyt vastuutonta velkaantumista. Oiva esimerkki siitä on Yhdysvallat, jossa liittovaltio vielä itsenäisyyden alussa (itsenäisyyssotien 1776-83 ja 1812 jälkeen) otti vastuun osavaltioiden (sota)veloista. Mutta 1800-luvun alussa (vuosien 1837-43 talouskriisin aikana) se kieltäytyi pelastamasta maksukyvyttömäksi joutuneita osavaltioita. Niitä oli kaikkiaan 9 26 senaikaisista osavaltiosta. Kongressin päätöstä on pidetty suurena vedenjakajana Yhdysvaltojen historiassa, koska sen jälkeen ei oikeastaan koskaan ole vakavassa mielessä vaadittu liittovaltiota pelastamaan osavaltiota niiden velkaongelmista (joita toki on ollut esimerkiksi New Yorkilla ja Kalifornialla). Osavaltioiden on ollut pakko tottua ajatukseen, että jos ne epäonnistuvat taloutensa hoidossa, ne ovat ”markkinoiden” armoilla, ja se ”keppi” on ainakin toistaiseksi purrut, koska yksikään osavaltio ei ole joutunut maksukyvyttömäksi.

Syy miksi Kongressi 1843 hylkäsi osavaltioiden pelastamisen, oli ehkä viime kädessä se, että vaikka 1837-43 talouskriisi koskettikin kaikkia osavaltioita, ylivelkaantuneet osavaltiot olivat järjestään sellaisia, joiden velkaantumisen syynä ei ollut itse kriisi vaan liiallinen menojen kasvu (yleensä syynä suuret rautatie- ja kanavainvestoinnit). Tietty analogia on nähtävissä nykypäivään: Italia on kriisissä, mutta paljolti siksi, että maa oli melkein kriisissä jo vuosia (vuosikymmeniä) ennen Coronaa. Jos maan x velkakanta on ”tapissa” normaaliaikana, jollaiseksi ajanjaksoa 2015-19 voi kai kutsua, on selvää, että kriisin puhjetessa pelimerkit ovat kovin vähissä ja kriisiä on ”mahdoton”  hoitaa – asia jonka olisi hyvä niiden muistaa, jotka kovasti propagoivat velkarahotteisen elvytyksen puolesta.

Suomessa keskustelu ”Elpymisrahastosta” on ollut perinteisen surkeaa. Poliitikot kiemurtelevat erilaisten kielikuvien takana (”avoin”, ”solidaarisuus”, ”yhteistyöhakuisuus”, ”haetaan uusia ratkaisuja”…) ja sitten on perinteinen ”on liian aikaista sanoa vielä mitään, koska lopullinen ehdotus…”. Sitten kun lopullinen ehdotus on tullut, reaktio on taas se, että ”asia on jo loppuun käsitelty ja asiasta on turha enää väitellä”. ”Suomi on jo itse asiassa jo 1998 hyväksynyt tämän jne…”. ”Suomi sai tavoitteensa läpi” (mitkä ne muuten olivat?). Selkeämpiä kannanottoja on tullut vain perussuomalaisilta ja KEPU:n takametsien miehiltä ja toisaalta Euroopan Unioniin innostuneesti suhtautuvilta plus niiltä, joiden mielestä julkisten menojen kasvattaminen sinällään on kannatettava itseisarvo. Kuvittelisin, että kansalaismielipide Merkelin ja Macronin ”Elpymisrahastosta” on verraten nuiva. Mutta voi aiheesta kysyä, onko (Suomen) kansalaismielipiteellä sittenkään mitään merkitystä. Jos siellä ei ole mitään merkitystä tämän mittaluokan kysymyksessä, mihin sitä sitten tarvitaan?