Budjetti: väärään suuntaan

 

Yksi parhaista lukemistani artikkeleista on Robert Lucasin kirja-arvostelu OECD politiikkasuosituksista vuodelta 1977. OECD julkaisi tällöin McCrackenin raportin nimellä tunnetun ”Towards full employment and price stability” – kirjan, jossa esitettiin politiikkasuosituksia öljykriisin jälkeiseen maailmaan. Yli 300 -sivuisessa kirjassa oli kymmenittäin (sadoittain) suosituksia talouspolitiikan eri aloita tunnetuilta ekonomisteilta ja käytännön talouspolitiikan harjoittajilta.

OECD:n raportti oli ulkoiselta olemukseltaan äärimmäisen vakuuttava, mutta Lucasin kritiikki oli murskaava, jopa niin, että raportti pian sen jälkeen joutui jopa lehtimiesten ja suuren yleisön hapaisiin ja nykyään sitä pidetään jonkinlaisena prototyyppinä epäonnistuneesta politiikkasuosituksesta.

Lucasin kritiikin kohteena on ennen kaikkea se, että selkeän politiikkasuostuksen sijaan projekti tarjosi kymmenittäin erisuuntaisia, usein ristiriitaisia suosituksia, joista osa yritti löytää jonkinlaisia kompromisseja keynesiläistyyppisen aktiivisen kysynnän säätelypolitiikan ja monetaristisen politiikkainstrumenttien vakautta korostavan politiikkadoktriinin välillä. Tuloksena oli tietenkin täydellinen sekamelska, jonka lopputuloksena oli pyrkimys monikertaiseen politiikka-aktivismiin ja politiikkainterventioihin. Kokonaiskysynnän tai rahan tarjonnan säätelyn sijaan tarjottiin erilasia tukia, kieltoja, monimutkaisia verotus- ja tulonsiirtojärjestelmiä, sopimusmekanismeja ja niin edelleen – kaikkea sellaista, joka on myrkkyä markkinataloudelle, vaikka raportti nimenomaan vannoi pyrkivänsä markkinoiden toiminnan tehostamiseen.

Antti Rinteen hallituksen ohjelma noudatteli jo tätä McCrackenin raportin filosofiaa: vain mielikuvitus on rajana ohjelmakohtien määrälle: kaikkeen maan taivaan välillä olevaan pyritään reagoimaan. Siksi en ollut yllättänyt budjettiesityksen luonteesta: tuntuu siltä, että nyt on todellakin panostettu toimenpiteiden lukumäärään. Kunpa toimenpiteiden teho olisi saanut yhtä paljon huomiota! Mutta ehkä se vain on niin, että nykyään olennaista on vain se, miltä asiat näyttävät TV:n pääuutisissa, sisältö on sitten toissijainen asia.

Kuten tunnettua ns. työllistämisohjelmassa on 25 kohtaa, mutta useat niistä ovat tasoa ”Työryhmän perustaminen nuorisotakuun toimeenpanon varmistamiseksi”. Hieman vaikea nähdä, että ”Aktiivimallin poistaminen” olennaisesti edistäisi työllistymistä (vaikka sen tehosta voikin olla montaa mieltä). Ainoa lähes konkreettinen toimi, joka budjettiin sisältyy, on työllistämistukien kasvattaminen. Se on sinänsä yllätys, koska järjestään kaikki asiantuntijat ovat todenneet, että palkkatukien teho on hyvin heikko ja vain tilapäinen.  Itse asiassa on epäselvää, onko nettohyöty edes positiivinen: tyypillinen tapaus kai on se, että yritys ”potkii pois” normaalipalkkaisia työntekijöitä ja ottaa tilalle palkkatuella olevia. Jälkimmäisiä kierretään yrityksessä oma aikansa, mutta ketään ei vakinaisteta. Nettomuutos työllisyydessä on siten helposti nolla.

Vähemmän yllättävää on, että hallituksen toinen työllistämiskeino on maahanmuuton kasvattaminen. Hallituksella tuntuu vain olevan kovin naiivi käsitys siitä, miten helposti Suomeen saadaan hyväpalkkaisia ulkomaisia avainhenkilöitä. Pikkurahalle tänne ei tule kukaan, joten kaavaillut verohelpotukset taitavat jäädä suutareiksi. Menee hieman erikoiseksi, jos maahan saadaan osaavaa työvoimaa vain säätämällä heille täydellinen verovapaus tai vaihtoehtoisesti saadaan vähemmän osaavia vain palkkatuella. Työllisyysaste toki nousee, mutta julkisen talouden tasapaino vain heikkenee.

Budjettiesityksen nimellinen alijäämä on miljardia euroa, mutta todellisuudessa se on kolme miljardia, koska omaisuuden myyntitulot ovat täysin rinnastettavissa velan ottoon (velkatodistusten myyntiin). Mutta on ilmeistä, että sekin luku on ylioptimistinen. BKT:n kasvuennusteet ovat viime kuukausina supistuneet lähes desimaalin kuukaudessa, eikä mikään ihme olisi, vaikka ensi vuoden kasvu olisi pyöreä nolla. Toisaalta tuntuu, että hallitus olettaa veronkorotusten näkyvän yksi yhteen verotuloissa, mutta sitä sopii epäillä. Elämme kaikesta huolimatta markkinataloudessa, jossa kysyntä supistuu hinnan noustessa, joskus jopa niin, että hintajousto on yli ykkösen. En ihmettelisi, vaikka ensi vuonna ”todellinen alijäämä” olisi kaksi kertaa hallituksen arviota suurempi.

Jos lähivuosien kasvuodotukset ovat nollan pinnassa, vaikea on välttää investointitaantumaakaan. Jos investoinnit eivät lähde liikkeelle negatiivisella korolla, miksi tilapäinen muutos poistoissa vaikuttaisi olennaisesti enemmän?

Jotenkin tuntuu siltä, että hallitus ei ole oikein ymmärtänyt, että Suomen talousongelmien taustalla on paljon enemmän kuin jokin tilapäinen kysyntähäiriö, joka hoituu valtion menoja kasvattamalla. Viimeisen kymmen vuoden talouskehitys on ollut pelottavan paljon samanlainen kuin Italiassa, ja siksi ajatusten pitäisi suuntautua kokonaan uudella tavalla talouden kehitykseen kääntämiseen nousu-uralle. Mutta olen aika epäluuloinen se suhteen, että mitään muutos parempaan päin olisi näkyvissä. Ehkä osasyy on niissä ihmisissä, jotka nykyään ovat hallituksen neuvonantajina ja ”asiantuntijoina”. Ajattelen haikeasti, millaista päätöksenteko on hallituksissa, joissa ymmärretään, mitä taloudellisilta asiantuntijoilta edellytetään. Viitteenä on olevassa kuvassa näkyvät J. F. Kennedyn taloudellisten neuvonantajien (ja sihteeristön) koko joukko. Mukana on kahden nobelistin (Tobinin  & Arrown) lisäksi parikymmentä sen ajan tunnetuinta ekonomistia. No, USA on suurvalta, ja väkeä riittää. Mutta on siellä aina ollut joku tolkku sen suhteen, miten taloutta hoidetaan.

https://www.jfklibrary.org/asset-viewer/archives/JFKWHP/1962/Month%2005/Day%2010/JFKWHP-1962-05-10-C

meeviren

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu