Ei, ei, ei

Näin Margaret Thatcher aikanaan (1990) kommentoi Komission (Delorsin) ehdotusta vallanjaosta Euroopan unionissa. Ja ehkä nämä sanat sopisivat myös Euroopan komission uuden 27.5 julkaistun Elpymisohjelman arvioiksi.

Se, mikä ohjelmassa eniten hiertää, on järkkymätön usko julkisen vallan talouspoliittisten toimien tehokkuuteen. Eurooppa elpyy vain, jos ”Euroopalle annetaan velkamarkkinoilta lainattua rahaa 750 miljardia euroa”. Ohjelma tietäisi julkisten menojen BKT-osuuden (ja siten myös veroasteen) ennennäkemätöntä kasvua Euroopan Unionin alueella. Mutta eikö Euroopan ongelma juuri ole siinä, että monessa massa julkinen sektori on liian iso ja samalla julkisen sektorin kustannusrasitus on liian suuri? Miten tämä ongelma voi poistua, pahematamalla ongelmaa. On kuin hoitaisi alkoholismia ilmaisella viinalla.

Eivät Euroopan ongelmat kriisin alla 2019 joulukuussa suinkaan johtuneet maailmantalouden liian pienestä kysynnästä (Euroopan näkökulmasta maailmassa on aivan riittävästi potentiaalista vientikysyntää). Ongelma on/oli siinä, että Eurooppa on kykenemätön tuottamaan kilpailukykyisin hinnoin. Kykenemätön tuottamaan high-tech –tuotteita ja kykenemätön tuottamaan suurinta osaa investointi- ja kulutustarvikkeista (”kaikki Kiinasta”). Siinä missä tuotanto kasvaa Kaakkois-Aasiassa 5 % vuodessa, Eurooppa pääsee jatkuvan velkaelvytyksen avulla tuskin yhteen prosenttiin. Eivät Italian ongelmat ratkea julkisia menoja kasvattamalla. Kreikan talous kohentuu Komission lahjoilla yhtä paljon kuin Zimbabwen talous Mugaben aikana.

En voi lakata ihmettelemästä, miten Suomessakin entiset ns. oikeistopuolueet ovat menettäneet tyystin uskonsa markkinatalouteen ja puhuvat kilpaa vasemmiston kanssa elvytyksen tarpeesta. Toki joitain korulauseita kirjaillaan mainoksiin viikko ennen vaaleja, mutta kaikki pyrkimykset edistää markkinoiden toimintaa ja kilpailua ovat jääneet kuolleiksi kirjaimiksi. Sipilän hallituksen aikana yhtikäs mitään ei tehty työttömyyskorvausjärjestelmälle, irtisanomissuojalle, työehtosopimusten yleissitovuudelle, voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen verovapaudelle, julkisten menojen ja verotuksen tasolle, kaupan monopoleille jne. Ei tällaisessa taloudessa saada aikaan minkäänlaista kasvua, vaikka elpymisrahastoja perustettaisiin joka vuosi ja jokaisen laaksoon ja notkelmaan.

Mutta palataan vielä komission esitykseen. Kuten jo aiemmin ounastelin, esitys tietäisi suurta harppausta kohti liittovaltiota. Unioni ei enää olisi sidottu jäsenmaiden ”myöntämiin” tuloihin vaan siitä tulisi finanssipoliittinen toimija, budjetti kasvaisi ”big time”, ja Unioni saisi aidosti omia tulolähteitä, olkoonkin, että ensi alkuun niiden fiskaalinen merkitys olisi lähes olematon. Mutta kun saadaan muovipussit ja digi-kauppa verolle, rajana uusille veroille on enää vain kekseliäisyys (ja sitä poliitikoilla kyllä riittää).

Minusta on jotenkin vastenmielistä, että komission esitykseen on koottu kaikki houkuttimet erilasille sidosryhmille – on rahaa vihreälle taloudelle, maataloudelle, biodiversifikaatiole, Euroopan lääketeollisuudelle ja terveydenhoidolle jne. Mitä tehtäviä kansallisille hallituksille on oikein aikomus jättää, eli mikä on komission ehdotus työnjaosta jäsenvaltioiden ja komission välillä? Nyt tuntuu siltä, että kaikki mahdollinen maan ja taivaan välillä kuuluun sen rooleliin. Pisti muuten silmään, että komissio aikoo panna vauhtia ponnistuksiin veronkierron välttämiseksi EU -alueella. Voisi taas kysellä, kuuluuko tämäkään EU:n rooteliin, mutta enemmän kantaisin itse huoltoa siitä, miten liittovaltiokehityksen jouduttaminen vaikuttaa ihmisten haluun maksaa veroja. Jos arvonlisäveroa nostetaan Suomessa siksi, että autetaan Etelä-Euroopan velkaisia maita elpymään, niin miten motivoidaan kansalaisia edelleenkin maksamaan veronsa nuhteettomasti? Voi olla vaikeaa.

Vaikka puhutaan elpymisohjelmasta, ohjelman painopiste tulisi koskemaan tulevia vuosia. Oikeastaan vain 55 miljardia jaettaisiin kuluvana vuonna. Siksi on vähän vaikea mieltää ohjelmaa päiväkohtaisten Corona-ongelmien hoitajana (oikeasti Elpymisohjelmana) vaan pikemminkin pitkän tähtäimen rakenteellisena ohjelmana Euroopan Unionin toiminnan järjestämiseksi.

Leimallien piirre on silloin yhteisvastuu, ja jos nykyistä rahoitusehdotusta käytetään mallina, implisiittinen lupaus siitä, että vaikeuksiin joutuneet (ylivelkaantuneet) maat pelastetaan ”whatever it takes” –periaatteella. Siitä oireilee selvästi komission ehdotuksen perusteella tehdyt laskelmat, jotka kertovat, että lähes puolet 750 miljardista eurosta (313 9E10€) menee Italialle ja Espanjalle (joiden jäsenmaksuosuus 2019 oli 22.5 %). Arvioita Suomen ”osuudesta” ei ole julkaistu, mutta ei tarvinne tuskin pidätellä hengitystään.

Sinänsä ei ole mitään ihmeellistä siinä, että EU:sta on tulossa entistä selvemmin tulojakomekanismi. Kaikki liittovaltiot jakavat tuloja uudelleen. Yhdysvallatkin. Kyse on vain siitä, miten läpinäkyvää toiminta on ja mikä kannatus tässä toiminnalla on kansalaisten keskuudessa. Olennaista on toki myös, kannustaako omaksuttu tulonjakomekanismi parannuksiin instituutiossa ja politiikkasäännöissä ja sitä kautta pienentyneeseen tarpeeseen jakaa tuloja uudelleen. Kannustaako se välttämään ylivelkaatumista? Kannustaako se muihin rakenteellisiin uudistuksiin? Näistä asioista komission ehdotus on pahaenteisen hiljaa.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Komission mielestä, ongelma on siinä, että ilman EU:n apua, kriisimaiden velkojen hoitokustannukset (korot) nousevat (ilmeisesti liikaa). Toisaalta voi sanoa, niinhän niiden pitäisikin, koska korkojen nousu on ainoa toimiva mekanismi menojen kasvun hillitsemiseksi. Aivan samalla pikavippienkin korkojen (hallinnollinen) lasku on siinä mielessä perverssi toimi, että se kannustaa ottamaan lisää pikavippejä (toivo on vain sen varassa, että korkojen lasku saa velkojen tarjoajat pois markkinoilta, mutta sekään ei ole varmaa).

Mutta ei kai Italian tai Espanjan velkojen määrä suinkaan ole annettu (eksogeeninen). Velkaahan voi vähentää menoja vähentämällä tai veroja kiristämällä. Miksi ei he eivät kiristä verotusta? Molemmissa maissa on kevyempi verotus kuin Suomessa, eli varaa vielä on. On hieman vaikea selittää kansalaisille, että heidän arviolisäveroaan pitää nostaa, jotta Italiassa ja Espanjassa ei tarvitsisi tehdä näin. Ymmärtäisi Unionin intervention, jos markkinat hinnoittelisivat esimerkiksi Italian ja Espanjan velkapapereita väärin. Mutta ei kai niin ole. Se, että velan korot nousevat, johtuu rahamarkkinoilla siitä aivan oikeasta olettamuksesta, että Italian ja Espanjan politikoilla ei ole kykyä ja/tai halua sen paremmin hillitä menojen kasvua kuin kiristää verotusta (tai sitten panna talouteen vauhtia markkinamekanismia parantamalla). Ongelma on kriisimaiden poliitikoissa, Ei Maastrichtin sopimuksessa, ei EU:ssa, ei Suomessa. Eikö ongelma pitäisi poistaa sieltä, missä se on eikä sieltä, missä sitä ei ole?

Samaan hengenvetoon voi yhtyä esille tulleeseen ajatukseen, että elpymisrahastosta tehtäisiin ”vapaaehtoinen”; ne jotka haluavat kuulua siihen, liittoutuvat keskenään. Jottei ajatus olisi aivan absurdi, voisi ajatella, että Unioni jotenkin tukisi rahastoa. Joku ”tyhmä” voisi tietenkin ehdottaa, että uusien hankkeiden sijaan noudatettaisiin vain yksinkertaisesti Maastrichtin (& vakaus- ja kasvu)sopimusta: ei ylivelkaannuta ja pidetään hinta- ja kustannustaso kurissa. Annetaan markkinoiden toimia. Liian yksinkertaistako?