EU:n elpymisohjelma: pitäisikö uskoa?  

Tuottavuus Euroopassa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

EU:n elpymisrahastohanke on harvinainen ilmestys suomalaisessa politiikassa. Ainakin jos seuraa mediaa, siitä vallitsee lähes täydellinen yksimielisyys. Vasemmistoliiton ja Kokoomuksen kantoja on vaikea erottaa toisistaan (totta, kannanotoissa on erilaisia varuksia ja ehtoja, mutta ne ovat tavallista poliittista hämäyspulveria, jota ei tarvitse ottaa vakavasti). Eteläranta ja Hakaniemi ovat nekin yhtä mieltä hankkeesta ja kuoroon ovat yhtyneet yleensä kaikki elinkeinoelämän lobbariorganisaatiot. Mediankaan asennetta ei tarvitse paljon arvailla. ”Tavalliset kansalaiset” ovat hieman ihmeissään, mutta sillähän nyt ei ole suurempaa väliä Suomessa.

Enemmän kuin tätä näennäistä konsensusta ihmettelee sitä, että hankkeesta ei ole tehty mitään tutkimusta tai selvitystä. Kuitenkin kysymys on muutoksesta Suomen asemassa, joka on lähes samaa suuruusluokkaa kuin liittyminen Euroopan rahaliittoon (finanssipoliittisen päätösvallan luovuttaminen Unionille, Unionin budjetin tasapainosta luopuminen, verotusoikeiden myöntäminen Unionille ja yhteisvastuu jäsenmaiden veloista). Luulisi, että nyt kun komission edistys on kakkien tiedossa, olisi ”helppo” selvittää, mitä se konkreettisesti tarkoittaa Suomelle. Miten paljon esitys ”maksaa” Suomelle ja miten paljon Suomi siitä ”hyötyy”. Yksinkertaisimmillaan kyse on eri vaihtoehtojen vertailusta esimerkiksi tyyliin: (a) Mikä vaikutus olisi sillä, jos Suomi käyttää oletetun elpymispaketin 10 miljardin euron kustannukset itse omaan elvytysohjelmaan verrattuna siihen, että Suomi antaa 10 miljardia komission esittämällä tavalla lähinnä Etelä-Euroopan maille. Suomen kustannuksia emme vielä tarkkaan tiedä, mutta 500 miljardin lahjapaketin osalta voimme varmaan olettaa, että Suomen maksuosuus on kahden prosentin pinnassa. Toki meidän pitäisi kyetä laskemaan ehdotuksen mukaisten nettotulojen ja –kustannusten nykyarvo, koska ”lahjat” kuitenkin maksatetaan tulevaisuudessa veronkorotuksina, muodossa tai toisessa. Minulla on sellainen käsitys, että hallituksella ei ole edes aikomusta teetättää mitään selvitystä asiasta. Aina voidaan tietenkin vedosta siihen, että lopullinen elpymisohjelman muoto selviää vasta syksyllä, mutta jos asioista on silloin jo tarkoitus sopia, mitä selvityksiä enää tarvitaan.

Nyt kaikki EU:n komission edistyksen puolestapuhujat kuittaavat perustelut vetoamalla siihen, että näin ”pelastetaan Suomen vienti”. Perusteluna on yleensä yksi luku: Euroopan Unionin osuus Suomen viennistä (vientimarkkinoista). Eli sanotaan, että koska Eurooppaan menee yli 60 prosenttia viennistä, Euroopan elpyminen on meidän kannaltamme ratkaisevan tärkeää. Tärkeää se tietenkin onkin, mutta on syytä hieman kvalifioida tätä argumenttia. Toki vientiosuus on (Brexitin) jälkeen hieman yli 60, mutta siitä vastaavat lähinnä Saksa, muut pohjoismaat ja Hollanti. Sen sijaan ne maat, jotka saavat leijonan osan (> 70 %) elpymispaketista edustavat alle 10 prosenttia Suomen vientimarkkinoista. Tarkkoja lukuaja on hieman vaikea sanoa, koska tavara- ka palveluviennin kokonaisarvosta on huonosti dataa pienten jäsenmaiden osalta. Vaihtotaseen perusteella vodaan päätellä, että Italian, Espanjan, Kreikan, Portugalin, Romanian ja Puolan yhteenlaskettu vientiosuus on vain 6.2 %, mikä on aika kaukana 60 prosentista. Tavaraviennin osalta meillä on tarkempaa dataa. Sen mukaan koko (nykyisen) EU:n vientiosuus on 53 %. Jos EU-maiden vientiosuuksia painottaa elpymisohjelman tukien määrillä, tämäkin luku puolittuu.

Suomen viennin kasvua ei siis voi laskea mekaanisesti siten, että se olisi tukien määrä kertaa EU:n osuus Suomen vientimarkkinoista, niin kuin eräät yksinkertaiset sielut tekevät. On nimittäin vielä huomattava, että elvytysrahaa saavien maiden tuonti ei suinkaan kasva yhtä paljon kuin niiden tulot. Itse asiassa paljon vähemmän. OECD:n tutkimuksen mukaan julkisen kulutuksen (raja)tuontialttius on vain 0.1. Eli julkisten menojen kasvusta vain 10 % kanavoituu tuonniksi (eli muiden maiden vienniksi). Niinpä jos ajatellaan, miten paljon Suomen vienti kasvaa (maksimissaan) elpymispaketin seurauksena on tukisumma 750 Mrd. euroa kerrottava korjatuilla tuontiosuuksilla ja julkisten menojen tuontialttiudella (olkoon se vaikka juuri mainittu 0.1). Ajatellaan vaikka Italiaa, joka saa yli neljänneksen (suoraan jaettavista) tuista, 173 miljardia euroa. Tuonti Suomesta on 0.37 % Italian koko tuonnista. Saadaan 173 Mrd. € * 0.0037 * 0.1 = 64 miljoonaa euroa (Suomen koko vienti 2019 oli 96 miljardia euroa). Tuki Italialle ei siis vaikuta meidän Italian vientimme juuri ollenkaan. Jos ajatellaan koko Euroopan unionia, meidän pitäisi tietää, mikä Suomen osuus jäsenmaiden kokonaistuonnista, Kauppavirtamatriisi viittaisi siihen, että luku on jotain 0.7 prosentin luokkaa. Kun otetaan huomioon, että keskimääräinen luku on harhainen ylöspäin, koska elpymisrahat eivät jakaudu tasan vaan menevät ”etelään”, viennin kasvuksi koko ohjelamasta tulee 200-300 miljoonan euron luokka oleva luku. Se on joka tapauksessa kaukana Suomen maksuosuudesta, joka ilman lainavastuitakin lähentelee (bruttona) 10 miljardia euroa. Jotta tällaisin luihin päästäisiin, pitäisi Suomen viennin skaalajouston (”viennin imun suhteen) aivan epärealistisen suuren, koska ohjelman koko (750 Mrd. €) suhteessa EU kokonaistuotannon (yhden vuoden) arvoon on vain 5 prosentin luokkaa.

Joku tienkin sanoo, että yksittäisten maiden lukujen perusteella laskettu arvo ei oikein, koska EU-maat elvyttäisivät nyt yhdessä. Se on totta. Olen joskus aiemmin (viittaus 1) laskenut finanssipolitiikan koordinaation vaikutusta FIPO kertoimiin ja päätynyt siihen, että kertoimet ovat ehkä noin 50 % suurempia koordinoidussa tapauksessa. Mutta on samaan hengenvetoon lisättävä, että EU elpymispaketti ei sinällään merkitse mitään politiikan koordinaation suhteen. Jäsenmaat saavat rahaa, mutta siinä kaikki. Jäsenmaat voivat rahoittaa ”lahjoilla ja lainoilla” niitä projekteja jotka ne olisivat tehneet muutenkin. Eikä toimenpiteiden ajoitus välttämättä ”natsaa” eri maissa. Jäsenmaat olisivat vallan mainiosti voineet vain sopia koordinoiduista finanssipolitiikan toimista ilman komissiotakin. Elpymisohjelma ei siis tässä suhteessa tuo pöytään mitään uutta paitsi tietenkin komission suuremman roolin ja tulojen uudelleenjaon jäsenmaiden kesken.

Suomen suoranainen hyöty ohjelmasta on vahvasti miinusmerkkinen. Itse asiassa pelkään, että se on vielä pahemmin miinusmerkkinen, kun se latistaa kaikki toimet, joilla Euroopan talouksien kilpailukykyä olisi voitu parantaa. Tilalle on tullut ortodoksikeynesiläinen finanssipolitiikan elvytysohjelma, joka johtaa vain suurempaan julkiseen sektoriin, kiristyvään verotukseen ja kasvaneeseen velkakantaan. Kirjoitin joskus aiemmin jo komission taustapaperista, jossa väitettiin, että ohjelma on paitsi itserahoittava myös jäsenmaiden velkaantuneisuutta supistava. Minusta väitteet/tulokset ovat kestämättömiä sen tiedon valossa, joka meillä nykyään on. Vielä viisikymmentä vuotta sitten uskottiin suuriin finanssipolitiikan kertoimiin ja julkisen pääoman yksityiseen pääomaan verrattuna monikertaisiin tuottoasteisiin, mutta niitä väitteitä on vaikea enää ottaa todesta. Sinänsä tällaiset uskomukset eivät ole yllättäviä. Komissiota on alusta alkaen dominoinut Ranskasta periytynyt valtio-ohjaukseen uskova ja vapaisiin markkinoihin nuivasti suhtautuva lähestymistapa. Katsotaanpa vaikka liitteenä olevaa IMF:n (viite2) kuvaa; Euroopassa vain Saksa on jotenkin pysynyt Yhdysvaltojen tuottavuuskehityksen vauhdissa. Miten voidaan kuvitella, että surkea tuottavuuskehitys ”Etelä-Euroopassa” kääntyy nousuun, kun tarjolla on superlöysää raha- ja finanssipolitiikkaa?

EU:n elpymisohjelma yritetään myydä Coronan -kriisin varjolla ja uskottelemalla, että ohjelma on ainutkertainen ja tilapäinen (muovikassi- ja digiverot tilapäisiä, uskoo ken haluaa). Tilapäisyydestä puhuttiin tosin jo Kreikan velkakriisin yhteydessä, mutta paljon ongelmallisempaa on, että kaikissa maissa, joita nyt aiotaan auttaa, julkinen talous on olut kriisissä jo yli sata vuotta (Italiassa 160 ja muilla enemmän). Ja on pidettävä mielessä, että autettavia tulee kaiken aikaa lisää, koska idea EU:n laajenemisesta ei suinkaan ole kuollut. Velkakriisit Euroopassa eivät johdu Coronasta eivätkä mistään muustakaan ”luonnononnettomuudesta”, vaan yksinkertaisesti siitä, että finanssipolitiikalta on puuttunut kurinalaisuus. Jos tehtyjä sopimuksia ei noudateta eikä markkinakurin sallita hillitä velanottoa, edessä on vielä pitkä liuta elvytys- ja pelastuspaketteja.

 

https://www.amazon.com/Stability-Growth-Pact-Architecture-Fiscal/dp/0333961455

https://www.imf.org/~/media/Files/Publications/CR/2019/1EUREA2019001.ashx

+23
meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu