Kumma, kun rikkaat aina vaan rikastuvat

YLE:n pääuutinen tänään 18.8 oli hieman tutun tuntuinen: ”Laaja selvitys vahvistaa: rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat – tutkijat kiristäisivät suurituloisten pääomaveroa”. Kalevi Sorsa -säätiön raportissa varoitetaan huono-osaisuuden periytymisestä. Uutisen sanavalinnat kuulostavat hieman samanlaiselta kuin puheenvuorot jossain vaalipaneelissa. ”Kituuttavat” –termi on ehkä uusi innovaatio. YLE:n julkaisemassa tiivistelmässä silmään pistää heti kuva, jossa kerrotaan tuloerojen kehityksen muuttuneen dramaattisesti 1990 –luvulla. Vuodesta 1966 (jolloin ensimmäinen kattava tulonjakotutkimus tehtiin) vuoteen 1990 mennessä tuloerot supistuivat merkittävästi, mutta kun tarkastellaan ajanjaksoa 1990-2017, tuloerot näyttävät kasvaneen lähes yhtä merkittävästi. Kuva on raflaava, mutta se kuuluu lähinnä sarjaan ”miten valehdella tilastoilla”. Kuvion taustalla olevat luvut eivät suinkaan edusta mitään aikasarjaa, vaan kahta lukuparia: tulojen kasvuvauhtia 1966-1990 ja 1990-2017.

Toki lukuja voidaan aina verrata toisiinsa, mutta ongelma on siinä, että keskeinen vertailukohta, vuosi 1990, ei suinkaan ole mikä tahansa. Kuten kaikki tietävät, se on 1990-alun suuren laman alkuvuosi. Lamalle on tyypillistä se, että ensi vaiheessa kaikki muut tuloerät kuin palkkasumma supistuvat rajusti. Kuten oheisesta kuvasta näkyy, niin tapahtui myös yrittäjätuloille ja erityisen voimakkaasti yritysten voitoille (voitot muuttuivat tappioiksi). Selvää tietysti on, että muutos vaikutti tavattomasti tuloeroihin, koska pääoma- ja yrittäjätulot eivät jakaudu tasaisesti eri tuloluokille eikä yrittäjillä ole samanlaista ”työttömyysturvaa” kuin työntekijöillä. Lama oli pitkäaikainen, ja vasta 1990-luvun lopulla tulonjako jotenkin normalisoitui. Viimeiset 20 vuotta on mennyt ilman että tuloeroja mittaavat indikaattorit olisivat muuttuneet muutamaa desimaalia enempää. Siksi YLE:n uutisen otsikko on melkoisen harhaanjohtava. Mitään trendinomaista muutosta tuloeroissa ei ole tapahtunut tai tapahtumassa. Jos malttaa odottaa vuoden 2020 tulotietoja, törmää varmaan taas siihen, että tuloerot tasaantuvat olennaisesti, koska muiden (kuin palkkatulojen) kehitys on hieman samanlaista kuin 1990-luvun alussa.

Tuloeroja kannattaa toki seurata, mutta olisi varmaan paikallaan, että niiden kehitys yritettäisiin selvittää ilman poliittista paatosta. Ennen kaikkia olisi paikallaan eritellä niitä rakenteellisia muutoksia, joita yhteiskunnassa on tapahtunut viime vuosikymmeninä. Muutokset eivät suinkaan ole mitättömiä. Ja erityisen voimakkaasti ne koskevat demografista rakennetta. Miten valtavia muutoksia onkaan tapahtunut eläkeläisten, maahanmuuttajien ja opiskelijoiden väestöosuuksissa. Opiskelijat ovat tilastojen mukaan kaikkein köyhimpiä; mitä enemmän heitä on, sitä suuremmat ovat tuloerot. Toki samaan suuntaan vaikuttavat koulutuksen suuret henkilökohtaiset tuottoasteet. Korkeakoulutettujen tulot muuhun väestöön verrattuna ovat olleet niin meillä kuin muuallakin jatkuvassa kasvussa – koulutuksesta on itse asiassa tullut tuloeroja kasvattava eikä pienentävä tekijä.

Näin koronan aikana olisi varmaan syytä pysähtyä ajattelemaan, miten eriarvoisia olemme juuri koulutustaustan suhteen. Korkeasti koulutetut ammattiharjoittajat, virkamiehet ja korkeakouluväki voivat tehdä laatuajalla etätöitä tarvitsematta pelätä ansioiden putoamista ja työttömyyden uhkaa. Tilanne on aika toisenlainen vähemmän koulutettujen suorittavaa työtä tekevien joukossa, jossa ”laatuaikaa” voi viettää korkeintaan työttömyyskortistossa.

Sen sijaan, että tuijotamme tilastoituja Gini-indeksin desimaaleja, soisi joskus ajateltavan, mitä loppujen lopuksi on numeroiden taustalla. Kun puhutaan esimerkiksi käytettävissä olevista tuloista, unohdetaan välittömästi maksuttomat julkiset palvelut: koulutus, terveydenhoito jne. Mutta eiväthän ne asiallisesti poikkea tulonsiirroista. Se että niiden kohtaantoa on vaikea selvittää, ei tarkoita sitä, ettei niitä olisi. Kun puhumme varallisuudesta, näkökulmamme on aika ei-taloudellinen. Puhumme vain senhetkisestä reaali- ja finanssivarallisuudesta, vaikka ”koulussa” opetamme, että varallisuus oikeasti on (perintöjen ohella) elinaikaisten tulojen nykyarvo. Lottovoittaja ei välttämättä ”economics” –mielessä ole mitenkään ”rikas”, vaikka niin usein ”puhekielessä” sanotaan.

Puhuminen tulo- ja varallisuuseroista on tietenkin oiva tapa lietsoa poliittisia intohimoja; asia joka tuntuu tulevan vastaan etenkin silloin, kun taloudessa menee huonosti. Mutta ennen kuin olemme valmiit tekemään politiikkajohtopäätöksiä, soisi analysoitavan perusteellisesti sitä, missä määrin muutokset tulonjaossa aiheutuvat sellaisista rakenteellisesta tekijöistä kuin juuri väestörakenteen muutoksista, joita on vaikea kompensoida. Ja miten kompensoida pienituloisuutta, jonka taustalla on halu viettää laatuaikaa purjeveneessä Välimerellä tai maailmanparantajana Andeilla? Se, että luku A on suurempi kuin luku B, ei vielä riitä perustelemaan muutoksia esimerkiksi verojärjestelmässä.

On vielä muistettava, että käytännöllisesti katsoen kaikki tulonjaon muutoksiin tähtäävät politiikkainstrumentit ovat potentiaalisesti hirveän ”kalliita”. Tyypillinen ajatus on se, että kiristetään verotuksen progressiota tulonjaon tasaamiseksi. Ongelma vaan on se, että verotuksen progressioon liittyvät hyvinvointitappiot voivat olla moninkertaisia siihen hyvinvoinnin muutokseen verrattuna, joka liittyy tulonjaon muutoksiin. Muutama viikko sitten meille kerrottiin, että EU-tulojakopaketinvaikutuksia ei pidä laskea excelillä (ajatuksena oli tosin ehkä se, että niitä ei pidä laskea ollenkaan). Mutta jos taulukkolaskennasta pitää varoittaa, paljon parempi ”esimerkki” löytyy tulonjaon muutosten vaikutusarvioista.

 

 

meeviren

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu