Kun mistään ei saa työntekijöitä

Kesäkuun TEM:n työllisyyskatsaus kertoo, että työttömiä työnhakijoita oli yhteensä 316 000. Sen lisäksi erilaisissa palveluissa oli 104 000. Työttömiä työnhakijoita oli 12 % työvoimasta. Luku on olennaisesti suurempi kuin Tilastokeskuksen Työvoimatutkimuksen 7.6 %, mutta pääasiallinen selitys on siinä, että Työvoimatutkimuksessa työttömiksi luetellaan vain aktiivisesti työtä etsivät. Sen sijaan ei-aktiiviset työn hakijat luokitellaan työvoiman ulkopuolella oleviksi. Ongelma tässä Tilastokeskuksen luokituksessa on se, että kyseiset ”piilotyöttömät” ovat kuitenkin julkisen talouden kannalta työttömiä. TEM:n luvut kertovat oikeasti siitä, miten monelle työttömyyskorvausta eri muodossaan maksetaan.

On vaikea olla päätymättä siihen johtopäätökseen, että työmarkkinat eivät toimi kunnolla. Tätä päätelmää tukee myös se, että työttömyysasteet ja avoimien työpaikkojen suhde työvoimaan eivät millä tavoin korreloi esimerkiksi aluetasolla. Kuitenkin olisi syytä olettaa, että sillä missä avoimia työpaikkoja on paljon, työttömyyttä on (suhteessa koko työvoimaan) vähän. Näin ei ole.

Joka päivä saame lukea valituksia siitä, miten vaikea on löytää työvoimaa. Mutta valitusten jälkeen seuraa pitkä hiljaisuus. Kukaan ei oikein rohkene sanoa, missä ongelma piilee. Mutta kai diagnoosi on se, mikä edellä todettiin: työmarkkinat eivät toimi. No, miksi ne eivät toimi? Siihen on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin palkat eivät määräydy (kuin osin) markkinoilla: palkoista sovitaan valtakunnallisella tasolla järjestöjen kesken. Palkkarakenne heijastelee edelleenkin valtakunnallisia keskitettyjä ratkaisuja 1900-luvulta. Toinen syy on valtio: vero- ja tulonsiirtojärjestelmä on aiheuttanut sen, että alhaisen tuottavuuden aloilla työtä ei yksinkertaisesti kannata ottaa vastaan annettuna kaikki tulonsiirrot, työssäkäyntiin liittyvät kustannukset ja verotus.

Kaikki kai muodossa ja toisessa myöntävät, että ongelma on tämän suuntainen, mutta miksi sitten siihen ei ”löydy” mitään ratkaisua. Ongelma on tietenkin instituutioissa. AY-väki ei tietenkään halua suurella surmallakaan mennä kohti järjestelmää, jossa markkinoilla olisi suurempi rooli palkkojen muodostuksessa. Pääomapiirit tietenkin haluavat, mutta niillä ei ole riittävää poliittista kannatusta runnoa läpi tällaista järjestelmää. Toisaalta niillekin jotenkin kelpaa nykyinen järjestelmä, jossa valtio maksaa osan palkoista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valtio maksaa asumistukea ja muita tulonsiirtoja, joiden avulla jonkinlainen säädyllinen elintaso voidaan saavuttaa.

Tällaisessa pattitilanteessa molemmin osapuolille on kuitenkin yhteinen ratkaisu ongelmaan: maahanmuutto. Jos työ ei kelpaa kantaväestölle, tuodaan työvoima ulkomailta. Jos joku kutsuu sitä palkkojen polkemiseksi, Ay-liike voi sanoa, että siitä ei ole kyse, koska ”koska noudatetaan työehtosopimuksia”. Mutta markkinatalouden kannalta on tietenkin kyse palkkojen polkemisesta siinä mielessä, että ilman maahantuontia palkat olisivat tietenkin olennaisesti korkeammat kuin maahantuonnin jälkeen. Kyllä työvoimaan taatusti löytyy, kun palkkoja nostetaan riittävän korkeiksi.

Pääomapiirit suhtautuvat tietenkin suopeasti työvoiman maahantuontiin – juuri edellä munitusta syystä, eli hillitäkseen palkkojen nousua. Ay-liikkeen kannalta palkoilla ei kuitenkaan samanlaista merkitystä kuin pääomapiireillä. Inhoraadollisesti voi sanoa, että Ay-liikkeen kannalta on lähes samantekevää, mikä on palkkataso. Ay-liikkeen kannalta ehdottomasti tärkeintä on jäsenmäärä, ja sen säilyttäminen edellyttää jonkinlaista roolia päätettäessä palkoista ja työehdoista. Niin pääomapiireille kuin Ay-liikkeelle sopii hyvin, että osa toimeentulosta tulee valtiolta erilaisten tulonsiirtojen muodossa. Eivät ne koskaan valita sitä, että julkisen sektorin osuus on liian iso, eivätkä ne koskaan kerro, että syy siihen on huonosti toimivissa markkinoissa. Näytelmän kolmas ”konna” on tietenkin poliitikot: ne ovat tietenkin mielihyvin myötäilemissä politiikkaa, jossa yhä kasvava osuus toimeentulosta tulee valtiolta. Koska ”köyhiä” on moninkertaisesti enemmän ”rikkaita”, tällainen ”Robin Hood -politiikka” on poliittisen eloonjäämisen ehdoton edellytys jopa politiikan oikealla siivellä. Kaikki ovat varmaan huomanneet, että jos joku puhuu tarpeesta supistaa julkisia menoja, huutokuoro alkaa heti vaatimaan ”mitä menoja aiotte supistaa”. Ja auta armias, jos joku konkreettinen kohde esitetään, siihen kaikki ”korkean moraalin” poliitikot käyvät hyeenan lailla ikään kuin julkiset menot olisivat ilmaisia samalla (kuvitellulla) tavalla kuin joulupukin tuomiset. Kaikki poliitikot tietävät, että eläkkeiden taso ja eläkeikä ovat poliittista dynamiittia, eikä niihin rohjeta puuttua, vaikka tarvetta olisikin. Kestävyysvaje syntyy siitä, että on liikaa huollettavia ja liian vähän huoltajia. Ei kai sen suhteen muuttaminen on muuta kuin tahtokysymys.

Entä sitten maahanmuutto: ratkaiseeko se ongelmat? Ehkä pitäisi samaan hengenvetoon kysyä, miksi se ratkaisisi ongelmat? Toki se lyhyellä aikavälillä pienentää markkinoiden liikakysyntää, mutta entä sitten! Jotta muutos jäisi pysyväksi, pitäisi olettaa, että maahanmuuttajat ovat tyhmiä, eivätkä he huomaa kantaväestön tavoin, että sosiaalituilla tulee joissain tapauksissa paremmin toimeen kuin alhaisilla palkoilla alhaisen tuottavuuden aloilla. Toinen selitys, joka kuulostaa yhtä epäuskottavalta, on että ulkomaalaiset ovat lähtökohtaisesti ahkerampia ja työteliäimpiä kuin kantaväestö. Kukaan maahanmuuttoa kovasti ajava poliitikko ei ole vedonnet näihin selityksiin, joten ehkä jokin muu selitys tarvitaan. Toki maahanmuuttajat ovat usein nuoria, joiden välitön ”kustannus” yhteiskunnalle on suhteellisesti arvioiden pieni, mutta sekin on vain tilapäinen ilmiö: samalla tavalla maahanmuuttajat eläköityvät ja sairastuvat kuin kantaväestö. Eli jos työmarkkinat eivät toimi, eivät ne ala toimia maahanmuutonkaan jälkeen – ellei sitten synny toisia, harmaita työmarkkinoita. Se on selvää, että köyhistä maista kannattaa aina muuttaa Suomeen. Jos maahanpääsyn ehtona on työpaikka, kannattaa ensi alkuun hyväksyä mikä tahansa palkkataso ja mitä tahansa työehtoja vastaan. Mutta vain ensi alkuun. Kun oleskelulupa tai kansalaisuus on saatu, pelisäännöt menevät tietenkin uusiksi. Tarvitaan uusia maahanmuuttajia ja vielä kiihtyvällä tahdilla. Luonteeltaan ratkaisu on samanlainen kuin velanotto ja mikä muu tahansa Ponzi -peli.

Eli ollaan lähtöruudussa: On työtä, on työvoimaa, mutta ei löydy työntekijöitä. Kyllä ratkaisun täytyy löytyä työmarkkinoiden toiminnasta: joustavammasta palkkapolitiikasta ja pienemmästä verokiilasta: se taas alemmista marginaaliveroista ja pienemmistä tulonsiirroista. Työttömyyskorvausjärjestelmän pitää noudattaa alkuperäistä tarkoitustaan, rakentaa silta yli tilapäisten työttömyysjaksojen. Se ei saa olla samalla tavalla pysyvä toimeentulon muoto kuin millaiseksi esimerkiksi toimeentulotuki on monella tavoin tullut.

Mutta totuus on, että mikään ei muutu: kyse on asioista, joita poliitikot ja etujärjestöt de facto vastustavat. Niin kauan kuin talous kasvaa edes epsilonin verran, valta on status quo -koalitiolla. Toki aina ilmaan voi heittää utopioita niin kuin pääministeri 18.8 ehdottaessaan, että tavoitteena on se, että 2030 puolet nuorista on korkeakoulutettuja. Taustalla on ajatus siitä, että Suomeen synnytetään vain korkean tuottavuuden työpaikkoja. Kun ei ole alhaisen tuottavuuden & palkkojen työpaikkoja, ei tarvita tulonsiirtoja ja verotuloja virtaa vuolaasti valtion kassaan. Mutta miten Suomi voi omalla päätöksellään ottaa kansainvälisessä työnjaossa vain high tech -työpaikkoihin keskittyvän maan aseman. Valtaosa tuotannosta tapahtuu jatkossa(kin) palveluksissa ja on sula mahdottomuus työllistää kaikki korkeapalkkaisiin työtehtäväiin. Jo nyt koulutetaan liikaa työtehtäviin, joita löytyy vain julkiselta sektorilta tai sen liepeillä toimivasta ”kolmannesta sektorista”, joka huomattavilta osin keskittyy vain kerjäämään rahaa valtiolta ja propagoimaan suuremman julkisen sektorin puolesta. Valtion tehtävä ei ole päättää, millaista työvoimaa Suomessa tarvitaan. Neuvostoliitossa järjestelmä toimi tällä tavalla. Niin kauan kuin meillä on markkinatalous, se kyllä kertoo, mitä tarvitaan ja mitä ei. Sen sijaan että heitetään ilman komeilta kalskahtavia prosenttilukuja koulutuksesta ja työllisyydestä, soisi keskusteltavan itse substanssista: keitä oikein pitää kouluttaa ja keitä pitää ohjata pois koko elämän kestävästä koulutusputkesta.

(TEM kesäkuu) https://www.temtyollisyyskatsaus.fi/Textbase/Tkat/Pdf/Tkat_fi.pdf

(Marin 18.8) https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/892265a3-b45f-4658-b85d-a564f17499e9

 

 

+18
meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu