Kun pahat vastustavat pahoja

Äärivasemmiston alamäki alkoi maaliskuun 5. 1953. Marxismi-leninismiuskonnon suuri epäjumala Josef Stalin (Dsugasvili) otti ja kuoli. Kansalaiset olivat lähes hysteerisiä; miten he tulisivat toimeen ilman rakastettua johtajaansa? Hautajaisten ahdingossa kuoli satoja hautajaisvieraita. Myös Kristuksen kuollessa 2000 vuotta aiemmin ainakin opetuslapsia vaivasi suuri hämmennys: mitä nyt tuli tehdä. Mutta he sentään tiesivät odottaa Kristuksen uutta tulemista. Stalinin uutta tulemista ei kuitenkaan tarvinnut odottaa. Nikita Hruštšov piti siitä huolen; Stalinin uuteen hautaan kaadettiin kuorma-autokaupalla betonia, jotta mitään ylösnousemusta ei tapahtuisi.

Vuoden 1953 jälkeen kaikki alkoi mennä alamäkeen; innostus marxismileninismiin alkoi hiipua paitsi uskollista uskollisimpien (suomalaisten akateemisten ihmisten) piirissä. Kuvaavaa myöhemmille ajoille oli Ruotsin suurlähettilään arvio siitä, että Neuvostoliitto oli 1980-luvulla jo ”sammunut tulivuori”, kukaan ”nuori” ei pitänyt sitä minään tulevaisuuden esikuvana. Kommentti aiheutti raivokkaan vastalauseiden vyöryn neuvoviranomaisten puolelta; se oli osunut arkaan paikkaan. Loppu tuli sitten 1980/1990-lukujen vaiheessa, viimeistään joulukuussa 1991, jolloin koko järjestelmän hautajaiset pidettiin Kremlissä.

Nyt vastassa oli dilemma: jos marxismi-leninismi ei kelpaa, mitä sen tilalle, Köyhien puolustamista rikkaista vastaa, kehitysmaat, luonnonsuojelu & ilmaston muutos, feminismi; kaikki lainatavaraa populisteilta ja muilta liikkeiltä. Mutta missä oli se ”tieteellinen” sosialismi, joka aiemmin oli (muka) edustanut tiekarttaa paratiisiin. Siitä, joka erotti kommunistit & sosialistit muista epätieteellisistä liikkeistä.

Mutta jos ei ole tarjolla mitään omaa ohjelmaa, helpoin tie on tietenkin siirtyä jonkin vaihtoehdon ajamisesta oppositioon. Sen sijaan, että tarjotaan työläisille ”isompia autoja”, ruvetaankin vastustamaan jotain pahaa. Löydetään (vanhasta muistista) vanhat viholliset: fasistit & natsit. Eli taistellaan fasisteja vastaan. Sama se, onko niitä vai ei. Varmaan YLE kaivaa esiin jostain jonkin PVL:n kulkueen, joka riittää uuteen raivoon. Kaupan päälle löydetään vielä toinen vastustuksen kohde ”rasistit”. Niitä löytyy kiihtyvään tahitiin, etenkin kun Euroopan yli pyyhkivät suuret siirtolais- ja pakolaisaallot. Historiasta löytyy tietenkin lisää painolastia, jota voi nyt jälkikäteen vastustaa. Paletti on valmis: vastustetaan fasisteja ja rasisteja. Media ja hyväuskoiset hölmöt nyökyttävät hyväksyvästi päätään. Onpa hyvä, että nämä ihmiset uskaltavat.

Mutta meneekö tämä nyt oikein? Miten uskottavaa on, että meillä on hyvää tarkoittavia kansanliikkeitä, jotka vain haluavat vastustaa ”jotain pahaa” – varsinkin jos jäsenistö koostuu paljolti ihmisistä, jota hetkeä aiemmin olivat ajamassa jotain saatanallista yhteiskuntajärjestelmää? Eivätkö ääriliikkeet pyri vain vahvistamaan toisiaan: jokainen fasistien ja antifasistien marttyyri antaa uutta intoa taistelussa. Jos vastapuolta ei enää näy missään, oma liike on kriisissä – jostain vihollinen on löydettävä.  

Ajatellaan vaikka fasisteja ja natseja. Niidenkin suosio perustui lupaukseen pitää kurissa/hävittää kommunistit. Ei Hitler kertonut, että hänen tarkoituksena oli vain päästä valtaan. Ei hän kertonut, että hän aikoi lähettää KAIKKI poliittiset vastustajansa keskitysleirille. Ei hän kertonut, että hän alkoi aloittaa suursodan, Ei hän kertonut edes sitä, että hän aikoi tappaa kaikki juutalaiset. Hän halusi vain pelastaa Saksan juutalais-marxilaisesta ”saastasta”. Mutta ei hänelle ollut mitään aikomusta valtaantulon jälkeen ilmoittaa, että ”kaikki kommunistit ovat keskitysleirillä, voimme nyt palata demokraattiseen järjestelmään”. Aivan samalla tavalla käyttäytyi Franco Espanjassa. Hän lupasi suojella perinteistä kristillistä järjestelmää marxilaiselta saastalta, mutta se oli samalla tavalla vain tekosyy päästä yksinvaltaan. Ja sama tarina toistui Neuvostoliitossa; sisällissodan jälkeen ei tullut mitään demokratiaa, vaikka pääomapiirit oli tapettu. Niitä paholaisia vastaahan oli lähdetty taistelemaan, ei taatusti marxilaisen teorian puolesta.

Kommunismin ja fasismin ”ammattimaisilla” vastustajilla on täsmäillen sama perimmäinen tavoite: päästä valtaan. He tietävät, että sillä ohjelmalla, joka heillä on tarjota, he eivät ikinä pääse vallan kahvaan. Siksi heidän on löydettävä ne ”vastapuolen” hylkiöt, joiden ”valtaantulolla” he voivat pelotella suurta yleisöä ja hankkia kannatusta niiden piiristä, jotka eivät (puheistaan huolimatta) usko demokraattiseen järjestelmään, vaan jotka ovat katsomaan läpi sormien myös ulkoparlamentaarista aktivismia, eli käytännössä väkivaltaa. Saksassa useat suurpääoman edustajat (hysteerisessä kommunismipelossaan) olivat valmiit tukemaan natseja suurilla rahasummilla ja sama toistuu jossain muodossa tulevaisuudessakin, Jos rahaa ei saada yrityksiltä, valtiolta voi aina lypsää ”hyvää tarkoittaviin” hankkeisiin vaikka kuinka paljon, niin kuin ystävämme Veijo Baltzar on osoittanut

Tuskin meillä olisi mitään ongelmaa, jos meillä olisi laadukas media, joka uskaltaisi katsoa fraasien ja leimojen taakse ja kysyä; keitä nämä ihmiset oikein ovat, mihin ne oikeasti pyrkivät, mikä on heidän ohjelmansa. Onko meillä todella jokin uhka? Onko yhteiskunta todella niin mätä, että demokraattinen järjestelmä, ei sitä kykene korjaamaan ilman ”ruskea- tai punapaitaisia katujen sotureita”?

 

 

meeviren

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu