Länsimaiden tuho

Velkaantimisasteiden muutokset 2020Suomen valtion velkaTulonsiirrot julkiselle sektorille

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tällä otsikolla on kirjoitettu monta kirjaa, mutta nyt tavoite on paljon vaatimattomampi, eli yritys vastata kysymykseen, mihin ihmeeseen joudutaan, jos nykyinen hurlum-hei velkaantuminen jatkuu. Niin kuin oheisesta taulukosta näkyy, julkisen sektorin velkaantumisaste on maailmanlaajuisesti kasvanut peräti 16 prosenttiyksikköä vuoden aikana, yritysten 11 ja kotitalouksien 5. Luvut ovat aivan ennenkuulumattomia. Julkisen sektorin osalta ongelma on vielä siinä, että velka on enenevässä määrin pankkijärjestelmän – ja lähinnä keskuspankin hallussa. Vaikka formaalisti kyse ei ole perinteisestä setelirahoituksesta, todellisuus ei niin hirvesti poikkea tästä vanhasta formaatista.

Suurin ongelma on siinä, että näkyvillä ei ole mitään päätepysäkkiä velkaantumiselle. Kohta meillä on liuta maita, joissa velkaantumisaste oli yli 300 %! Toki hallitukset asettelevat vuosittain uusia tavoitteita velkaantumistahdin hillitsemiseksi, mutta mitään konkreettista muutosta ei ole näkyvissä. Asenne on jotenkin se, että koska nykymeno ”onnistuu”, inflaatio näyttää ”kuolleen” ja valtion velkapaperit menevät edelleen kaupaksi myös muille markkinaosapuolille, voidaan jatkaa entiseen malliin. Mutta todennäköisin lopputulema on se, että jonain päivänä, politiikka ei vaan toimikaan. Kun velkojat (fiksuimmat heistä) ymmärtävät, että velkoja ei koskaan makseta takaisin, he tietenkin pyrkivät eroon kaikesta likviditeetistä (valtion papereista & keskuspankkirahasta). Lopputulosta kutsumme inflaatioksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ihmiset ostavat ”hullun lailla” kaikkea reaaliomaisuutta: asuntoja, autoja, maata, kultaa, osakkeita…

Ilmassa on tosin solkenaan ehdotuksia, joilla ongelmat ratkaistaan naks, naks. Mitätöidään velat. Jokainen on varmaan kuullut ehdotuksen ainakin eduskuntakeskustelusta. Velkoja ei (kuulemma) tarvitse maksaa takaisin. Mitätöidään ne. Verbaalisesti kaikki ongelmat on helppo ratkaista, mutta niiden, jotka puhuvat velkojen mitätöinnistä soisi ensin katsovan keskuspankin tasetta. Pienenä vihjeenä kerrottakoon, että siinä on kaksi loppusummaltaan identtistä saraketta.  Jos keskuspankki mitätöi (pää)osan saatavistaan, pitää sen tehdä sama temppu myös omille veloilleen eli lähinnä pankkien reserveille keskuspankissa. Hyvä, mitätöidään ne. Onko asia sillä hoidettu. Ikävä kyllä ei. Pankin (pankkien) pitää tietenkin vastaavasti mitätöidä vastaava määrä velkojaan, joista suurin osa on talletuksia. Älkää vaan sanoko, että ne ”laiskoja” ja ne saa mitätöidä ilman mitään seuraamuksia. Paitsi keskuspankille valtio on velkaa suoraan myös pankeille (etenkin Italiassa) ja ennen kaikkea eläkevakuutusjärjestelmälle. Jos valtion obligaatiot pannaan silppuriin, pitää eläkeläisille laittaa kirje, jossa heille kerrotaan työeläkkeiden maksun loppuvan, mutta KELAsta on ehkä ? mahdollista saada peruspäivärahaa.

Eli näin helppoa on valtion velkojen mitätöinti. Ehkä kannattaisi sittenkin ajatella vaihtoehtoa B: velkaantumisen lopettamista. Mutta jotta ymmärtäisimme, miksi olemme nyt korviamme myöten veloissa, on syytä muistella aika ennen velkaantumista. Suomessa valtion velka/BKT-suhde oli aina 1860-luvulta 1990-luvun alun suureen lamaan asti noin 10 %. Julkisen sektorin menot olivat – eivät 60 % vaan alle 10 % suhteessa BKT:hen. Selitys, miksi julkiset menot olivat niin pienet (etenkin ennen toista maailmansotaa) oli yksinkertainen: julkiset menot koostuvat oikeastaan vain kolmesta erästä: korkomenoista, sotilasmenoista ja (muusta) julkisesta kulutuksesta (hyvää dataa tästä aiheesta löytyy muuten Vito Tanzin ja Ludiger Schuhknechtin kirjoista). Eli tulosiirrot olivat olemattoman pienet. Nyt ne ovat ylivoimaisesti suurin julkisen sektorin menoerä. Ns. hyvinvointivaltio tasaa tuloja massiivisessa määrin.

Lopputulema näkyy ehkä oheisesta kuviosta, johon on piirretty tulodesiileittäin julkiselle sektorille menevät nettotulosiirrot asuntokunnittain (verot miinus saadut tulonsiirrot). Mukana on vielä kuvaaja, jossa mukana ovat julkiselta sektorilta saadut palvelukset (julkinen kulutus asuntokunnittain) ja maksupuolella kulutusverot (jotka on laskettu kulutuksen implisiittisen veroasteen = 28 % – avulla). Kuvio kertoo sen ”karun” tosiasian, että nettomaksajia ovat vain kahden ylimmän tulokymmenyksen asuntokunnat. Oikeastaan vain kaikkein hyvätuloisin tulodesiili. Eli lähes 80 % väestöstä on saamapuolella. Ei tarvitse olla matemaatikko ymmärtääkseen, että 80 % väestöstä näkee mielellään, että julkinen sektorin kasvaa, koska joku muu maksaa. Niinpä ns. mediaaniäänestäjän mallin mukaisesti valtaosa äänestää puolueita, jotka lupaavat lisää rahaa.

Ongelma on vaan siinä, että maksajia on ”liian vähän”. Jos ”rikkailta” otetaan kaikki pois (veroaste 100 prosenttiin), kukaan ei saa mitään. Siksi veroja ei tohdita korottaa 100 prosenttiin vaan mennään velkamarkkinoille. Mutta entä sitten kun ne menevät kiinni?

Ongelmat muuttuvat vielä monimutkaisemmiksi, jos väestö ei ole samalla tavalla ”homogeenista” kuin Suomessa pari vuosikymmentä sitten, vaan muodostuu erilaisesti klaaneista ja etnisistä ryhmistä. Tästä hyvän esimerkin tarjoaa Yhdysvallat. Siellä vain alle 10 % mustista äänestää republikaaneja. Latinoista ja aasialaistaustaisista 20-30 %. Tällöin ei enää äänestetä perinteisten poliittisten näkemysten ja ideologien välillä: köyhät mustaihoiset äänestävät aina demokraatteja, joiden on sitouduttava politiikkaan, joilla köyhille mustille tulee lisää tulonsiirtoja (koska he ovat ”köyhiä” ja syrjittyjä). Päivänselvää on myös, että demokraattien kannattaa edistää maahanmuuttoa, joka tuo heille lisää äänestäjiä. Ja se taas ”maksaa” kasvaneiden tulonsiirtojen mielessä. Euroopassa ja etenkin Suomessa ollaan vielä matkan päässä Amerikan tilanteesta, mutta samat askelmerkit on havaittavissa: maahanmuuttajat ovat enenevässä määrin köyhiä ja heidän poliittinen kotinsa on niiden puolueiden riveissä, jotka sitoutuvat kasvattamaan tulonsiirtoja.

Eli tämä tarkoittaa sitä, että paineet tulonsiirtojen kasvattamiseksi vain kasvat. Kasvava määrä ei-aktiiviväestöä (eläkeläiset & opiskelijat), on tietenkin aina vailla julkiselta sektorilta tulevaa rahaa (tulonsiirtoja) ja ilmaisia palveluksia. Maksajia on vaan aina vähemmän. Suomea on toistaiseksi suojannut suomen kieli, mutta sekin barrikadi alenee kaiken aikaa. Ja sitten hyvin (ilmaiseksi) koulutettu osaava väki lähtee sinne, missä ovat paremmat nettopalkat. Ehkä he palaavat eläkeiässä tänne ”hölmölään” nauttimaan taas ilmaispalveluksista.

Olen ymmilläni sen suhteen, voiko kehitys muuttua muuten kuin suuren talousromahduksen muodossa. On vähän vaikea ajatella, että palattaisiin järjestelmään, jossa äänioikeus oli sidottu verojen maksuun. On ehkä turhanaikaista kuvitella, että ihmiset ymmärtäisivät, että nykyinen kehityskulku ei ole mahdollinen: miksi he uskoisivat tähän, kun järjestään lähes kaikki poliitikot lupaavat heille vaalien alla 200 –kohdan ohjelmissaan LISÄÄ ja LISÄÄ. Ne jotka tohtivat epäillä näitä ohjelmia, ovat sydämettömiä ”leikkaajia”, joita mediakin kohtelee kaltoin. Kun perustuslakia aikanaan ”uudistettiin”, olisi siihen katteettomien subjektiivisten oikeuksien sijaan pitänyt latoa selvät rajat, paljonko keneltä tahansa kansalaiselta voidaan viedä rahaa (mikä tahansa verojen ja maksujen muodossa), säätää valtion velalle ehdoton katto ja kuntien (ja kirottujen maakuntien) veloille nollakatto. Nyt ehkä ainoaksi toivoksi jää, että Twitter -johtaja Jack Dorsey alkaa sensuroida vaalien alla kaikkia viestejä, joissa luvataan lisää rahaa ja ilmaispalveluksia äänestäjille.

meeviren

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu