Lisää lapsia

Uutinen hedelmällisyysluvun laskusta 1.4 prosenttiin on aika nopeasti kadonnut lehtien etusivuilta. Uutisen kirvoittama keskustelu on sekin jäänyt aika aneemiseksi; yleinen päätelmä on ollut, että asialle ei mahda mitään. Kysymys on asenteista ja muista saman tason tekijöistä, joihin ei politiikalla voi vaikuttaa. Silmiinpistävä piirre keskustelussa, jos siksi voi kutsua, on julkisen talouden tulevaisuudennäkymien voivottelu. Verotuloja ei tule riittävästi. Näinhän se tietenkin on, mutta hieman askarruttaa perusasenne: onko tosiaan niin, että verotulojen riittävyys on perusongelma? Pitääkö lapsia tehdä siksi, että verotulot riittävät? Luulisi, että suomalaisten olemassaololla on jokin itseisarvo, vai onko niin, että paljon tärkeämpää on, että liito-oravan ja Saiman norpan tapaiset lajit säilyvät Suomen niemellä.

No, tästä on turha kiistelemään, mutta sen sijaan sopii varmaan kiistellä siitä, onko lapsiluku todellakin sellainen eksogeeninen fakta, johonka mitkään politiikkainstrumentit eivät pure. Todistekeksi ei varmaan riitä se, että lapsiluku on laskenut jo pitkän aikaa niin Suomessa kuin muissakin kehittyneissä maissa. Toistaiseksi on olemassa kovin vähän näyttöä sellaisten politiikkatoimenpiteiden vaikutuksista, jotka olisivat suuruusluokkansa puolesta poikenneet pitkän aikavälin trendistä.

Tällöin on pakko pohtia sitä, miten lapsilukuun on pyritty vaikuttamaan. Meikäläisen järjestelmä tärkein instrumentti on lapsilisä, jota maksetaan noin puolitoista miljardia euroa aika tarkkaan miljoonasta lapsesta. Kun ajatellaan lapsilisän luonnetta, on pakko kysyä, onko se instrumentti, jonka tarkoituksena on (a) vaikuttaa tulonjakoon lapsiperheiden hyväksi vai (b) lisätä lapsilukua. Kysymys on siinä mielessä aiheellinen, että vanhempien tulosta riippumaton lapsilisä ottaa voimakkaasti kantaa tulonjakoon onhan sillä huomattavasti suurempi merkitys pienituloisille kuin keski- ja suurituloisille perheille.

Poliittisesti tällainen asetelma on tietenkin korrekti, mutta onko se järkevin tapa lisätä lapsilukua. Ajatellaan lasten hankinnan kustannuksia? Valtaosa niistä on menetettyjä ansiota (ja niihin mahdollisesti liittyviä ansioeläkkeitä). Menetykset ovat tietenkin aivan eri suuruusluokkaa naisilla/perheillä, joiden tulot ovat peruspäivärahan suuruisia tai vaihtoehtoisesti keskiansion (n. 3500 €/kk) ansaitsevilla puhumattakaan korkeasti koulutetuista, joiden ansiot ovat vielä kaksi kertaa tätä suuremmat. Ajatellaan vaikka nettoansioiden menetyksiä kolmen vuoden ajanjaksolta. Eli kysymys kuuluu, onko korrektia, että joidenkin perheiden kustannukset (menetettyjen ansioiden muodossa) ovat kymmenkertaiset toisiin lapsiperheisiin verrattuna!

Varmaan moni vastaa, että aivan oikein, koska tasa-arvo. Mutta meidän ei pidä tuijottaa vain rahasummia, vaan kannustinvaikutuksia (insentiivejä). Jos lapsiin liittyvä tuki on suurimmillaan nollatuloilla, liittyy siihen ilmeinen riski kielteisistä kannustinvaikutuksista. Ehkä tyypillinen esimerkki siitä on nuori/nuoret, jo(i)lla ei ole koulutusta eikä töitä, mutta joka kuitenkin haluaa pois kotoa. Lapsen saaminen takaa automaattisesti oman asunnon ja jonkinlaisen toimeentulon. Mutta toimeentulo eri tuilla ei todellakaan ole hyvä. Siksi hyvin suuri riski on, että näistä lähtökohdista perheen koko loppuelämä on yhtä niukkuutta ja niukkuus voi jatkua aina seuraaviin sukupolviin asti.

Vielä pahempaa on tiedossa, jos vanhemmiksi ryhtyvät ovat alkoholin tai muiden huumeiden käyttäjiä. Lapsilla on suuri riski syntyä vammautuneena tai muuten jäädä jälkeen. Usein on mainittu arvio, jonka mukaan vuosittain syntyy 600 – 3000 äidin alkoholin käytön vaurioittamaa vauvaa. Muiden käytöllä on vielä jos mahdollista pahemmat seuraukset, jos kohta lukumääräarvioiden tekeminen on vaikeampaa. Kun lapsia syntyy vain vähän yli 40 000, ovat edellä mainitut lukumäärät huolestuttavan korkeita; voi vain kuvitella, miten paljon alkoholin ja huumeiden vahingoittama lapsi tulee maksamaan yhteiskunnalle.

Siksi voi kysyä, että onko sittenkään hirveän järkevää harjoittaa perhepolitiikkaa sillä ajatuksella, että tärkeintä on, että hyvätuloiset eivät vaan missä tapauksessa pääse osallisiksi lapsiin liittyvistä tuista (eli ”lapsilisät pois hyvätuloisilta”!). Kohtuullisen toimeentulon omaavat vanhemmat kykenevät kuitenkin takaamaan lapsilleen riittävän elintason ja huolenpidon ilman, että julkisen vallan pitäisi joka käänteessä avustaa perheen menoissa.

Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Sitä että lapsiperheiden tuen pitäisi (myös) korvata jollain säädyllisellä tavalla ansionmenetykset. Käytännössä tämä tietenkin tarkoittaa tuloveron (ja mahdollisesti työnantajamaksujen) alennusta lapsen/lasten vanhemmalle/vanhemmille. Tällainen järjestelmä meillä itse asiassa olikin ennen kuin tasa-arvosta tuli elämää suurempi asia Suomessa (siis ennen vuotta 1994).

Vielä yksi asia. Jos lapsilukuun aiotaan vaikutta rahallisten kannustimien muodossa, se maksaa paljon. Paljon enemmän kuin uudet hävittäjät. Muutaman euron tai prosentin satsaukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Jo sillä on merkitystä, minkä viestin yhteiskunta antaa. Nyt se viesti on, ”ei mahda mitään, suomalaiset lapset ovat liian kalliita. Siksi emme tee mitään, vaan tuomme ulkomailta väkeä tilalle”.

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006252180.html

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/23507/sikioaik.pdf?sequence=3

https://www.kehitysvammaliitto.fi/kehitysvammaisuus/fasd/

meeviren

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu