Me elvytetään

 

Uutisotsikot kertovat, että EKP elvyttää. Jää aprikoimaan, miksi EKP elvyttää. BKT kasvaa EU:ssa ja Euroalueella edelleen. Kasvu on tosin laantunut kahden prosentin tasolta yhden prosentin pintaan ja ennustajat peräävät lievää kasvu nopeutumista 2020 jälkeen. Inflaatio on toki 2 prosentin alapuolella, mutta jos poisluetaan vuosi 2008, inflaatio ei enää ole ollut mikään mielenkiinnon kohde sen paremmin Euroopassa kuin Amerikassakaan. Todennäköisyys, että inflaatio kiihtyisi vanhanaikaisiin lukemiin, tuntuu olemattoman pieneltä ja muutoinkin inflaatio tuntuu tyystin kadottaneen yhteyden reaalisuureisiin (kuten esimerkiksi työttömyyteen). Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tällaisessa tilanteessa kykymme ennakoida hintakehitystä on aika heikonlainen. Ja aika heikko on meidän kykymme ennakoida reaalitaloudenkin kehitystä. Maailmassa, jossa reaalikorot ovat vuosia (vuosikymmeniä) negatiivisia, on vaikea laskea mitään pitkän aikavälin suureita. Tunnettu tosiasia on, että tällaisessa tilanteessa kaikkien varallisuuserin nykyarvot on äärettömiä (eli jos siteerataan Topi Sukarin arviota ”velat ovat muuttuneet varallisuudeksi ja varallisuus veloiksi”). Meillä on kovin vähän kokemusta, miten taloudenpitäjien käyttäytyminen muuttuu, kun siirrytään tällaiseen maailmaan. Varmaan olennaisesti enemmän kuin ”ennustajien” hienosäätö desimaaleilla tyyliin ”X laski ennustetaan 1.2 prosentista 1.1 prosenttiin”.

Toki on niin, että Euroopan kasvu takertelee, mutta on hyvin vaikea mieltää, että kyse olisi jostain suhdanneilmiöstä. Vaikka voimme käyttää ilmaisuja nousu- ja laskusuhdanne, mutta näiden ilmaisujen ero on usein vain muutamia desimaaleja. Jos näin, on vaikea sanoa, että Eurooppaa oli kohdannut (koko 2000 luvun ajan) negatiivinen kysyntäshokki. Eurooppa on kuitenkin aika lähellä pientä avointa taloutta. Jos se on kilpailukykyinen maailmanmarkkinoilla, kysyntää on periaatteessa äärettömästi.

Mutta ilmeisesti Eurooppaa ei ole kovin kilpailukykyinen. Eli kyse on sittenkin tarjontapuolen ongelmista. Jos ja kun näin on, herää epäilys, auttaako minkään sortin elvytys Eurooppaa pääsemään vanhanaikaiseen kasvuputkeen. Eikö riskinä ole, että ”halpa raha” vain jäädyttää rakenteita ja tekee tarpeettomaksi kaikki reformit!

Ajatellaan vaikka Suomea. Onko ilmassa mitään uudistusohjelmaa koskien työ- ja hyödykemarkkinoita tai julkista sektoria. Ei minun tietääkseni; kaikki panokset on laitettu ruutuun, joka vain kasvattaa julkista sektoria. Se on omituista, koska luulisi, että ainakin Suomen ongelma on liian suuri julkinen sektori ja liian suuri julkisen sektorin kustannusrasitus. Kun julkinen sektori (hyvinvointivaltio) on liian suuri, nousee väistämättä se kynnys, jolla ihmiset menevät töihin. Ongelma vain pahenee, jos (ja kun) ongelmaa yritetään ratkaista subventioilla ja muilla tulosiirroilla. Ne kun täytyy kuitenkin rahoittaa veroilla (kustannuksilla), ja ne auttamatta rankaisevat työntekoa. Järjestelmässä, jossa työnteko on kannattavaa vain, jos valtio maksaa osan palkasta (muodossa tai toisessa), ei voi olla talouden kehityksen kannalta järkevä.

Mutta palataan Eurooppaan. Finanssikriisin jälkeen alkanut rahapolitiikan elvytysjakso oli varmaan alkuvaiheessa ainoa optio, koska usean maan pankit olivat heikossa hapessa. Tässä vaiheessa vielä oli vielä hentoisia pyrkimyksiä painostaa pankkisektoria uudelleenjärjestelyihin: karsia huonoja pankkeja ja siivota huonoja lainoja (järjestämättömiä saatavia). Mutta viime vuosina harrastus pankkisektorin tervehdyttämiseen on ollut kovin heiveröistä ja on vaikea nähdä, että sillä suunnalla tapahtuisi mitään todellista edistystä.

Mutta mitä tapahtuu, elvytys jatkuu ”ikuisesti”. Pankkien rahoitusrakenne muuttuu aika omituiseksi, kun talletukset karkaavat parempituottoisin kohteisiin. Onko tien päässä tilanne, jossa pankkien tase on muotoa: lainat yleisölle = velka keskuspankille? Osakekurssit, asunto- ja muut varallisuushinnat jatkavat nousuaan, mikä kuitenkin pitää sisällään ison potentiaalisen riskin järjestelmän kestävyydestä. Mitäpä jos jotain päivänä ihmiset eivät enää uskokaan pankkien tai valtioiden tai keskuspankkien kykykyyn vastata velvoitteistaan. Ajatus tuntuu kovin abstraktilta, mutta jos seuraa esimerkiksi Argentiinan viime päivien tapahtumia, ei ole enää kovin varma mistään. Kuten tunnettua, Argentiinan taloudessa (viennissä, valtion tulossa tai menoissa, rahapolitiikassa) ei tapahtunut mitään ”erikoista”, mutta talous joutuu huimaan syksykierteeseen, kun kävi ilmi, että presidentiksi on nousemassa Alberto Fernandez, joka on luvannut lopettaa ”kurjistamispolitiikan”. Silloin kun luottamus politiikkaan ja instituutioihin on heiveröistä, kamelin selkä voi katketa kovin herkästi.

Vaikka Euroopassa ei suikaan ole ollut koko 2000 kestänyttä lamaa, valtioiden velkaantuneisuus on ollut kaiken aikaa kasvussa. 28 (nykyisestä) jäsenmaasta velkaantuneisuus on supistunut vain Belgiassa, Bulgariassa, Maltalla, Ruotsissa ja Tanskassa. Tuntuu hieman pelottavalta, jos nyt kovin rummutetaan ideaa siitä, että nyt on finanssipolitiikan vuoro. Ehkä (todellakin ehkä!) ajatuksen voi mieltää Saksan osalta, jossa on finanssipoliittista liikkumatilaa, mutta jos viesti otetaan todesta Italiassa tai Suomessa, herää epäilys, että onko etumerkit kirjattu oikein. Jos keskuspankit jonain kauniina päivänä alkavat myydä pois valtion velkapapereita, kuka niitä ostaa? Miten ne maat, joiden valtion velka on moninkertainen Suomeen verrattuna ja joiden pankkijärjestelmä on epämääräisessä tilanteessa, kykenevät vakuuttamaan sijoittajat siitä, että mitään riskejä ei ole.

 

 

meeviren

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu