Mikä on tutkimusta?

Hesari kertoi torstaina (14.11) tutkimuksesta, jossa selvitettiin irakilaisten työttömien suhtautumista sosiaalitukiin. Kokosivun artikkeli herätti sen verran mielenkiintoa, että oli pakko katsoa millaisesta tutkimuksesta oikein on kysymys. En oikein ole koskaan päässyt jyvälle, millä perusteilla tutkimuksista yleensä kerrotaan lehdissä. Tutkimusten taso (mitattuna tavanomaisilla tieteellisillä kriteereillä) ei varmaankaan ole se peruste, jolla aiheet valitaan.

Mutta palataan itse tutkimuksen pariin. Ensimmäinen havainto on, että kyse on haastattelututkimuksesta. Mutta erikoista on se, että otoskoko on vain seitsemän henkeä (4 miestä ja 3 naista). Toki otoskoko voi olla pieni, mutta näytteen valinta vaikutti hieman erikoiselta. Tutkimusraportissa kerrottiin haastateltavista, että ”They were contacted through direct contact outside reception centres or at events organised by or for asylum-seekers, and through a snowball sampling technique utilising the participants’ networks”. Kai tämä tarkoittaa samaa kuin ”voiksä pyytää kaveriasikin haastatteluun”. Joku tilastotieteilijä varmaan puistelisi päätään ajatellessaan näytteen edustavuutta.  No, joskus aiemmin ihmettelin Maria Ohisalon väitöskirjassa kerrottua otantamenetelmää, jossa ideana oli se, että kaikki halukkaat saivat vastata. No, siinä näytteessä oli kuitenkin enemmän seitsemän henkeä.

Mutta unohdetaan ”sample selection” –ongelma ja palataan tutkimustulosten pariin. Ne on esitetty taulukossa, jota kutsutaan hienosti pitkittäistutkimustulokseksi.  Näinhän se tavallaan onkin, koska näytteeseen valikoituneita haastatellaan kolmeen kertaan. Taulukosta ei tosin paljon heru, koska paria poikkeusta lukuunottamatta haastateltavat ovat olleet työttöminä sekä ensimmäisellä että toisella keralla. Tutkimuksen ”pihvin kuvittelisi siten ehkä olevan” niiden mielipiteiden kirjaaminen ja analyysi, jotka haastateltavilla on ollut Suomen työmarkkinoista ja suomalaisesta sosiaaliturvasta.

Tutkimuksessa ei ole mitään numeroita, ei palkoista, tukien määristä, työnhakujen lukumääristä, haastatteluun pääsystä, kontakteista työvoimahallintoon, elinkustannuksista yms. Vaikea ymmärtää, miten ilman tällaisia tietoja voi päätellä jotain työmarkkinamenestyksestä tai sosiaaliturvan riittävyydestä puhumattakaan tukien kannustinvaikutuksista. Voi olla, että tieteenalojen välisiä eroja ei aina ymmärrä, mutta kun tottunut (ainakin viime vuodet) askartelemaan aineistojen kanssa, joissa on miljoonia havaintoja sadoista muuttujista, tuntuu tutkimusmetodi hieman takaperoiselta. Joka tapauksessa hieman empii, kun lukee Hesarin artikkelin jonkinlaista yhteenvetoa, joka kuluu ”työnteko koettiin kunnia-asiaksi”. Mitä muutakaan haasteltavat voivat sanoa? Olisiko vastaus ”työnteko ei vois vähempää kiinnostaa…” tällaisessa haastattelutilanteessa realistinen vaihtoehto? Kai pitäisi olla jokin tapa, jolla ”tarinoiden” oikeellisuutta ja johdonmukaisuutta voidaan arvioida. Muutenhan ollaan samalla tieteellisellä tasolla kuin ”Kansan radiossa”.

Tutkimustoimintaan vaaditaan jatkuvasti lisää rahaa. Jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, että sanasta ”tutkimus” tulee nykymenolla vain sana, jolla stand-up -koomikot pääsevät vauhtiin.

 

https://academic.oup.com/rsq/article/38/3/314/5554660

meeviren

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu