Odotellaan vuotta 2023

On masentava katsella uusimpia maailmantalouden ennusteita. Suomi sijoittuu niissä järjestään häntäpäähän. Uusimmassa IMF:n (huhtikuun) ennusteessa kaikkien Euroopan maiden kasvuennusteiden joukossa vuosille 2021 & 2022 Suomen takana on vain Valko-Venäjä. Toki 2020 meni keskimääräistä paremmin, mutta se paljon lohduta pitkässä juoksussa. VM:n pitkän aikavälin ennuste julkisen talouden suunnitelmaa varten päätyy BKT:n kasvussa tasolle 1.2 % vuonna 2025. Kun ottaa huomioon väestön kasvun, tulojen kasvu jää selvästi alle yhteen prosenttiin (niin siitäkin huolimatta että hallituksen suunnitelmassa velkaantuminen jatkaa kasvuaan (vuotta 2025 koskeva arvio velan tasolle suhteessa BKT:n arvoon on 76 %).

Joutuu vain kysymään, miksi kasvu ylipäätään poikkeaisi nollasta. Jos ajatellaan talouskasvun determinantteja, jaotellaan ne yleensä kolmeen tekijään: työvoiman kasvuun, (tuotannollisen) pääoman kasvuun ja teknisen kehityksen ”kehittymiseen”. Jos näitä tekijöitä tarkastelee kutakin kerrallaan, voidaan päätellä, että ensinnäkään työllisyys ei ole kasvanut viime vuosina lainkaan; työtunnit ovat itse asiassa supistuneet 2008/2009 finanssikriisiä edeltäneestä ajasta. Toisaalta nähdään, että nettoinvestoinnit vain vajaa 5 % suhteessa BKT:hen, ja niistäkin lähes puolet on asuntoja. Yrityssektorin nettoinvestoinnit olivat 2019 vain 4.2 miljardia euroa, eli 1.8 % suhteessa BKT:n arvoon. Tästä taas seuraa, että tuotannollisen nettopääoman kasvu on lähestulkoon olematonta. Kaiken kukkuraksi kokonaistuottavuus (”tekninen kehitys”) ei ole 2000 –luvulla (keskimäärin) kasvanut lainkaan. Työn tuottavuuden osalta tilanne ei ole yhtään parempi. Ongelmana on erityisesti vielä se, että julkisen sektorin työn tuottavuus on koko EMU -ajanjakson ollut laskussa, mikä luonnollisesti heijastuu myös julkisen sektorin kustannuskehitykseen ja rahoitustarpeisiin.

Jos tämä kehitys jatkuu, talouden nollakasvu on vääjäämätön lopputulos. Ongelma ei häviä asettelemalle uusia tavoitearvoja työllisyysasteelle tai palkkaamalla julkiselle sektorille lisää työntekijöitä. Jotain paljon syvällisempää pitää tapahtua taloudessa. Mutta kun seuraa hallituksen puheita ja tekemisiä, jää vääjäämättä se kuva, että desimaalipilkku on väärässä kohtaa.

Ehkä masentavin piirre viime vuosien kehityksessä on ulkomaankaupan, erityisesti tietenkin viennin kehitys. Vienti on viimeiset 20 vuotta polkenut paikallaan, mistä saa hyvä käsityksen siitä, että vienti BKT-suhde on Suomessa samalla tasolla kuin Kreikassa ja paljon alhaisempi kuin Saksassa, joka sentään on 15 kertaa suurempi kuin Suomi. Jonkinlainen luonnon laki on se, että mitä suurempi on talous, sitä pienempi on ulkomaankaupan suhteellinen määrä. USA voi selvitä ilman ulkomaankauppaa, mutta Suomi ei.

Heikon kehityksen taustalla on useita syitä. Hintakilpailukyky on kokenut 2000-luvulla kaksi kovaa kolausta: 2007 ”sairaanhoitaja-Sari” -tuporatkaisun ja Pukkisen 2011 onnettoman tupo-sopimuksen vuoksi. Vaikka sen jälkeen on tehty kohtuullisia palkkaratkaisuja, ei menetettyä kilpailukykyä ole saatu takaisin. Kilpailukykyä heikentää lisäksi korkea yleinen kustannustaso, joka vaikuttaa suoraan tai välillisesti yritysten kilpailuedellytyksiin. Kustannusten taustalla on ennen kaikkea julkisen sektorin kilpailijamaita olennaisesti korkeampi kustannusrasitus. Toki muitakin syitä on liittyen muun muassa markkinoiden toimintaan ja kilpailun esteisiin. Kilpailukyvystä taitetaan jatkuvasti peistä sen vuoksi, että erilaiset kilpailukyvyn mittarit antavat hieman erilaisen kuvun tilanteesta. Mutta ehkä on turhanaikaista tuijottaa näitä indikaattoreita ja kinastella, mikä niistä näyttää ”oikeaa” arvoa: jos vienti ei vedä, kertoo se auttamattomasti, että kilpailukyky ei ole kohdallaan.

Toki periaatteessa voi olla, että epäonnisen vientikehityksen taustalla on myös muita ”ei-hintakilpailukykytekijöitä”. Viennin (ja sitä kautta kotimaisen tuotannon) rakenne voi olla ”väärä” tai vientimarkkinat on valittu ”väärin”. Mutta jos tarkastellaan viennin rakenneta hieman tarkemmin, käy ilmi, että viennin markkinaosuus on supistunut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikissa (kaksinumeroisen luokittelun) hyödykeryhmissä. Mikään ei ole korvannut metsäteollisuuden viennin (voi sanoa) romahdusta (kuva).

Viennin painopiste on edelleen Euroopassa, vaikka se on kaikkien arvioiden mukaan hitaimmin kasvava markkina-alue maailmassa. Suomessa vain hoetaan mantraa miten tärkeä Euroopan Unioni on meille markkina-alueena. Toki sinne menee 50 % viennistämme, mutta pitkässä juoksussa olisi ilman muuta parempi, että (hitaasti kasvavan) Euroopan osuus olennaisesti supistuisi tästä luvusta.

Monesti kuvitellaan palvelusten viennin kasvu pelastaa tavaraviennin supistumiselta, ja näinhän se on vähäisessä määrin tehnyt. Mutta ongelma on siinä, että Suomen palveluviennin taso on kaukana esimerkiksi Englannin tasosta. Ja käsi sydämelle: mitä palvelutuotteita me oikein veisimme: ilmaisia koulutus- ja terveydenhoitopalveluita? Ulkomaalaisessa omistuksessa olevien rahalaitosten finanssipalveluksia? Ilman Finnairia meillä ei olisi oikeastaan lainkaan kuljetuspalveluksia. Turismi,,, joulupukin maa. Toivotonta.

VM:n ennusteeseen ei sisälly mitään muutosta nykytilanteeseen hinta- ja palkkakehityksen suhteen. Korot pysyvät negatiivisina ties kuinka kauan (ja valtion velkamenot lähestulkoon nollaantuvat vuosikymmenen puoliväliin mennessä). Mutta jotenkin tuntuu, että paketti ei vaan pysy kasassa, Jossain vaiheessa jatkuva velkaantuminen tulee tiensä päähän ja nollakoroilla ei enää saa lainaa (ja voi olla, että ei saa enää millään korolla). Jos velkaa on 76 % suhteessa kokonaistuotannon arvoon, yhdenkin prosentin nousu koroissa on kallis julkiselle sektorille. Ajatelkaa vaikka, että korko nousisi sille vajaan 2 prosentin (tänään 1.62 %) tasolle, missä se on USA liittovaltion velalle. Se jo tietäisi 3 miljardin korkomenoja (ei tietenkään heti, koska lainat ovat pitkiä”). Ongelma on vaan siinä, että jos markkinat menettävät luottamuksensa lainojen takaisinmaksuun, korot voivat nousta mihin tahansa pistelukuun (se pitäisi ottaa opiksi Kreikan, Kyproksen ja Italian velkakriiseistä). Sama koskee inflaatiota. Jos inflaatio ”tulee” ei se tule hiipimällä askel kerrallaan, vaan se vaan tulee,

Ei pitäisi maalata piruja seinille, mutta tulevaisuudenkuva Suomesta, joissa talouskasvu on lähes nollilla, julkisen sektorin osuus (ja sen mukana veroasete) vain kasvaa, vaikka julkisen sektorin alijäämä pysyy vuodesta toiseen entisellään, ei voi erityisemmin herättää luottamusta. Ja pahinta on se, että hallitus ei tee mitään (selvästikään ennen vaalivuotta 2023 aikomuksena ei ole tehdä yhtikäs mitään). Kuvitellaan vain, että jos työllisyysasteluvut saadaan näyttämään paremmilta, ongelmat on hoidettu. Mutta työllisten nuppiluvun kasvattaminen ilman mielekästä kasvua yksityisen sektorin tuotannon määrässä ja investoinneissa johtaa vain tuottavuuden laskuun ja kilpailukyvyn heikkenemiseen ja sitä kautta viennin laman jatkumiseen. Sitä me kaikkein viimeiseksi tarvitaan. Jotain todella isoa ja epämiellyttävää pitäisi nyt tehdä. Jos hallitus ei aio tehdä mitään, mihin me sitä tarvitaan?