Rahaa Suomen Akatemiasta 

 

Somessa on viime päivinä ollut kalabaliikkia Suomen Akatemian rahoituspäätöksistä. Sytykkeenä on ollut dosentti Oula Silvennoisen saama poikkeuksellisen suuri tutkimusrahoitus kansanmurhaa koskevaan projektiin (434 000 €). Samaa koriin kuulunee Veronica Honkasalon saama 280 000 euron apuraha monikulttuurista seksuaalikasvatusta koskevaan tutkimukseen. Akatemian rahoituspäätöksistä keskustellaan toki lähes päivittäin yliopistoilla, mutta tämä keskustelu ei yleensä kanna julkisuuteen asti.

Omat kokemukseni ovat olleet vähemmän innostavia; vaikutelmaksi on jäänyt, että hakeminen ei oikein lyö leiville. Toki olen pariin otteeseen ollut vuoden ”varttuneen tutkijan” apurahalla, mutta järjestely oli aikanaan jonkinlainen ikälisään verrattava rutiini. Tosin ei ole voinut olla huomaamatta, että jotkut kollegani ovat olleet puolet työvuosistaan akatemian palkkalistoilla. Mutta heidän tutkimusaiheensa ovat kovin erilaisia kuin minulla: eriarvoisuus, tulonjako ja markkinoiden epäonnistuminen näyttivät parhaalta tavalta täyttää seitsemän oikein -lottokuponki.

Uskoni järjestelmään romahti oikeastaan kokonaan, kun 1990-lopussa akatemia sai 9 Mmk rahoituksen lamatutkimukseen (valtio sai palauksia laman myötä alaskirjatuista tappioista). Olin tällöin yhdessä Marinane Steniuksen ja Jaakko Kianderin kanssa laatimassa Akatemian keskustoimikunnalle listaa tuettavista projekteista. Listan tekeminen ei ollut hirveän vaikeaa, mutta listan läpivieminen olikin jo aivan eri juttu. Toimikunta jyräsi sen nimittäin kokonaan. Listalta pudotettiin ensi alkuun kaikki taloustieteen hakemukset sillä periaatteella, että ”taloustieteessä on paljon rahaa”. Jäljellä jäin vain yksi pikkuriikkinen selvitysprojekti, joka edusti koko hankkeen budjetista ehkä yhtä prosenttia. Ehdotin tällöin itse, että pudotetaan sekin, koska ”eihän lama ole mikään taloudellinen ilmiö”. Toimikunta halusi kuitenkin pitää sen ”maskottina”, mutta rahat menivät projekteille, joiden aiheet olivat tyyliin ”näkövammaiset ja lama”. Näillä eväillä olikin sitten hyvä valmistautua seuraavaan lamaan.

Akatemiassa jyräävät suuret oppiaineet. Kulttuurin ja yhteiskuntatieteiden puolella kuninkaan tekijän roolia näyttelevät historiatieteet. Historiatieteitä on n kappaletta, ja sen seurauksena virkoja ja rahaa on paljon yli sen, mikä historian yhteiskunnallinen merkitys tuntuisi olevan. Sitä paitsi historian tutkijat tuntuvat kiinnostuvat pelkästään lähihistoriasta, aiheet ovat usein täysin identtisiä valtio-opin kanssa. On mahdoton kuvitella, joka historioitsija kiinnostuisi ajasta ennen autonomiaa. Jos kysyy joltain heikäläiseltä, esimerkiksi miten paljon Ruotsi valtio on lypsänyt Suomesta rahaa Ruotsin (siirtomaa)vallan aikana, saa yleensä vastaukseksi, että se on liian vaikea aihe.

Periaatteessa tieteealojen koon ei pitäisi vaikuttaa valintoihin, mutta näin on vain periaatteessa, koska lopullinen valta on kollegioilla. Tutkimushankkeista pyydetään toki asiantuntijalausunnot, mutta hienolta kuulostavasta sanasta huolimatta kyse on koko prosessin heikoimmasta lenkistä. Akatemia palkitsee lausunnosta olemattoman vähän, ainakin työmäärään verrattuna, eikä kukaan järkevä tutkija ota arvioitavakseen (yli?) sadan sivun projektihanke-esitystä, jollei ole erityisen kiinnostunut (a) jonkin kaverinsa/hegenheimolaisensa hankkeen edistämisestä tai (b) vastaavasti jonkin toisen hankeen torppaamisesta. Eivät nobelistit tee näitä arvioita, arvioitsijaksi kelpaavat ne, jotka (pitkän maanittelun jälkeen) suostuvat. Tulee hieman orpo olo, kun joku Akatemian tiedesihteeri kauppaa jotain jättiläismäistä hakemusta arvioitavaksi kertomalla, että kukaan aiempi asiantuntijakandidaatti ei ole suostunut ottamaan tehtävää hoitaakseen. Erikoista vielä se, että hankeen onnistumista ei käytännössä arvioida lainkaan. Toki pitää tehdä loppuraportti, mutta on saman tekevää, mitä siihen kirjoittaa. Näennäisesti kaikki hankkeet onnistuvat sadan prosentin varmuudella.

Suomen Akatemialla on niin mielettömästi rahaa, että se sinällään on jo ongelma. Akatemialla on jo jonkinasteinen rahoitusmonopoli, mikä tarkoittaa sitä, että hakijoiden on mukauduttava Akatemian kulloinkin omaksumiin prioriteetteihin ja mieltymyksiin. Hakijan on ajateltava ensisijaisesti, miten muiden tieteenalojen edustajat suhtautuvat hakkeeseen. On muistettava olla poliittisesti korrekti ja muistettava joka käänteessä korostaa monitieteellisyyttä ja monikulttuurisuutta sekä kaikkia muita muodissa olevia mantroja. Asetelma suosii kaikkea muuta kuin toisinajattelua ja kriittisyyttä, joiden pitäisi olla läpitunkevia piirteitä tieteellisessä toiminnassa. Turha sanoa, että opportunismille tämä on todellinen piristysruiske.

Mikä sitten neuvoksi? Ei ainakaan Akatemian koon paisuttaminen.  Päinvastoin olisi tuettava hajautetumpaa järjestelmää, jossa itsenäiset säätiöt hoitaisivat suuremman osan tutkimusrahoituksesta. Mieluimmin supistetaan akatemian budjettirahoitusta ja käytetään varat säätiöiden verotukijaisin (kasvattamalla esimerkiksi verovähennyksen määrää ja/tai valtion osuutta siitä). Tai sitten tuetaan avokätisemmin yritysten tutkimustoimintaa; yrityksillä kuitenkin on insentiivi käyttää varojaan toimintaan, josta on konkreettista hyötyä tuotannolla ja työllisyydelle.

Ylipäätään olisi järkevää, että tutkimus heijastelisi niitä tarpeita, joita yhteiskunnalla on sen sijaan, että rahoitus heijastelee esimerkiksi tieteenalojen historiallisia voimasuhteita tai painotuksia. Onhan meillä tieteenaloja tai oppiaineita (kuten vaikka maantiede), jotka ovat enemmänkin historiallisia reliikkejä kuin nykyajan tarpeita palvelevia aihealueita. Paljon haastavampi kysymys on se, mitä tutkimusta Suomessa ylipäätään kannattaa harjoittaa. Nykymaailmassa tieto leviää reaaliajassa. Miksi kilpailisimme tutkimustoiminnan jättiläisten kanssa kaikista aiheista? Eikö meidän kannattaisi vain kylmästi todeta, että ”tähän” ja ”tähän” meillä ei ole rahkeita tai kiinnostusta, antaa muiden tehdä se. ”Tämä ja tämä” tutkimustieto saadaan ilmaiseksi, miksi nähdä vaivaa toistaa ponnistukset (ja vielä veronmaksajien rahoilla). Voi jopa kysyä, miksi tutkimustoiminnan pitää tapahtua Suomessa (tiede kai on jotenkin universaalista)?

Poliitikot osaavat yleensä vain yhden sanan ”lisää”. Panostetaan tutkimukseen! Lisää rahaa tutkimukseen! Kertaakaan ei ole kuullut kenenkään kyseenalaistavan tätä mantraa. Kukaan ei ole ehdottanut, että uudelleenarvioitaisiin koko järjestelmä. Maailma on kuitenkin 50 vuodessa muuttunut valtavasti. Ja joku vaikutus sillä täytyy olla kansallisen tutkimuksen harjoittamiseen.

Priorisointi on vaikeaa. Meillä on akateemisessa maailmassa tuhansia valtion palkollisia, joiden maailmankuvaan ei millään mahdu, että tehtäisiin muuta kuin sitä, mihin on kouluttauduttu tai mitä mieltä asioista itse ollaan. Vaikka akateemisen maailman palkollisten määrä ei ole kovin suri, on kyse kuitenkin niistä, joilla on julkisuuden ja tiedonvälityksen kautta monin(kymmen)kertainen vaikutusvalta verrattuna ”tavallisiin” työtätekeviin. Akateemiset ihmiset eivät tietenkään pane pahaksi vaikutusvaltaansa, mutta en ole kovin vakuuttunut siitä, että epäsuhta vaikutusmahdollisuuksissa on sopusoinnussa demokratian perusperiaatteiden kanssa. Tosin eivät sitä epäsuhtaa ole pahalla noteeranneet toimittajatkaan, joille muiden ihmisten älyllinen holhous tuntuu oleva itsestään selvä velvollisuus.

meeviren

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu