Sitten kun on koronmaksun aika

24.7.2020 kirjoitin Brysselissä toimivan Bruegel -tutkimuslaitoksen laskelmista, joiden mukaan kesällä Eurooppa-neuvostossa hyväksytty paketti johtaa valtaviin tulonjakovaikutuksiin (eli kuten tutkimusraportin otsikko sanoo: ”The EU’s recovery fund proposals: crisis relief with massive redistribution”. Raportin sanoma on kummasti jäänyt suorien tulonsiirtojen varjoon, vaikka em. raportissa todetaan, että pakettiin liittyvien lainojen vastaanottajamaat hyötyvät alemmista koroista määrällä, joka vastaa yli yhtä prosenttia BKT:sta. Italian sama etu (nykyarvona laskettuna) oli 1.9 % BKT:stä, Kyproksen 1.4 %, Maltan, Espanjaan ja Portugalin n. yksi prosentti. Kreikan tarkkaa lukua oli vaikea laskea, mutta se on kutakuinkin sama kuin Kyproksella. Italian sama hyöty yhteisvastuullisesta lainasta olisi Bruegelin raportin mukaan euroissa ilmaistuna 31.2 miljardia euroa.

On kuitenkin syytä pitää mielessä, että mainitut luvut edustavat minimiarviota saajamaiden hyödyn määrästä, koska ne perustuvat viimeaikaisiin alhaisiin korkonoteerauksiin. Nykyisessä nokkakorkotilanteessa yleinen ajattelutapa on sellainen, että koroilla ei mitään väliä. Kuvaavaa on kansanedustaja Johannes Koskisen arvio, jonka mukaan EU:n paketin kritiikkiin liittyy väärinkäsitys: se maksaa itsensä takaisin” (US 7.11.2020). Koskisen päättely perustuu siihen, että arvioitu 6.6 miljardia euro maksetaan takaisin vasta 2028-2058 ja siihen mennessä talouskasvu on ”syönyt” pääosan EU-maksuista. Ideana tässä ”logiikassa” on se, että talouskasvu on jatkosta reippaasti nopeampaa kuin reaalinen korkotaso, mikä tarkoittaisi jotain sellaista kuin, että korot olisivat nollassa 2058 asti, inflaatio 2 % ja BKT:n kasvu 2-3 % vuodessa.

Ongelma vaan on, että tällainen skenaario ole mahdollinen. Jos (nimellisen BKT:n) kasvu on reipasta, eivät korot taatusti pysy nollassa. Jos korot sen sijaan ”normalisoituvat”, 6.6 miljardia helposti kaksinkertaistuu vuoteen 2058 mennessä. Mutta tämäkin logiikkaa perustuu ajatukseen, että EU-paketti jäisi ainutkertaiseksi. Mutta kuka enää marraskuussa 2020 uskoisi tähän. Eli todennäköisin skenaario on, että EU kasvattaa jatkossa reippaasti velkakantaansa. Eli jatkossa entistä suurempi osa jäsenvaltioiden velasta otetaan yhteisvastuullisesti.

Suomen kannalta tämä on kaikkea muuta kuin hyvä asia. Suomi on kuitenkin yhtäkin EU-maiden joukossa yksi vähiten velkaantuneista maista. Se on edelleenkin maa, joka saa velkarahaa keskimäärästä halvemmalla. Eli järjestelmä, jossa se joutuisi suoraan tai epäsuorasti maksamaan EU-alueen keskimäärästä hintaa (korkoa) veloista, nostaa se velanhoitomenoja. EU-komission arvion mukaan Kreikan velka/BKT-suhde on ensi vuoden lopussa yli 201 % ja Italian 160 %. Selvää on tällaiset maat mielellään näkevät, että EU toimii velkojen välittäjänä. Itse asiassa voi olla, että tällainen vaihtoehto on niille ainoa mahdollinen, jos velkaantuminen ei heti ”pysähdy”. Mutta miksi se pysähtyisi, jos ”halpaa rahaa on yllin kyllin tarjolla.

Kun ajatellaan mitä se tarkoittaa rahassa, on syytä pitää mielessä, että vain 25 vuotta sitten korkoerot esimerkiksi suhteessa Saksaan olivat aivan eri numeroissa kuin tänä päivänä. Kreikka maksoi valtion velasta yli 10 ja Italia yli 5 prosenttia korkeampaa korkoa. Ylivelkaantuneilla mailla on valtava korkoriski, joka ei tietenkään häviä mihinkään, koska sen taustalla oleva maksukyvyttömyysriski on yhä olemassa. Ainoa mikä muuttuu, on se, että kustannukset tulevat kaikkien jäsenmaiden kannettavaksi – myös siinä tapauksessa, että maa (esimerkiksi) Suomi ei ottaisi vastaa EU:n ”välittämää” lainarahaa, koska vastuu veloista koskee kaikkia jäsenmaita. Eli väännettynä rautalangasta, velaton maa joutuu maksamaan velattoman maan koron sijaan keskimääräistä (velattoman ja velkaisen maan keski-) korkoa.

Siten ajatus siitä, että ongelmat liittyisivät vain suoriin tulonsiirtoihin maiden välillä, on väärä. Suomi on tähän mennessä (pääosin) välttynyt muiden maiden huonon taloudenpidon aiheuttamilta korkokustannuksilta. Jopa silloin kuin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, Suomi säilytti oikeuden itse hoitaa talouttaan ja rahoitusoperaatioittaan. Tuloksena oli se paradoksaalinen tilanne, että Suomi sai velkaa paljon halvemmalla kuin muu keisarikunta (ks. oheinen Mika Arolan mainiosta väitöskirjasta poimittu kuva). Korkoero Suomen ja muun valtakunnan välillä oli sortovuosiin asti puolentoista prosentin luokkaa (mikä kultakannan oloissa oli todella paljon). Vuoden 1890 postimanifesti pani alun sortokaudelle, jolloin Suomesta väistämättä tuli epäilyttävä lainaottoja ja kun Venäjä vielä 1897 liittyi kultakantaan, korkoero muun valtakunnan suhteen hävisi lähes täysin, samalla kuin korkoero muihin Pohjoismaihin kasvoi tuntuvasti. Tätäkin taustaa vasten tuntuisi vähintäänkin haikealta, jos se hyvä maine, joka Suomella on velkojen maksajana, vain häviäisi historian kirjoihin ja meistä tulisi velkojien silmissä vain maa x jossain Euroopassa.

Valtion velan korot

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/wp-admin/post.php?post=315381&action=edit

https://www.bruegel.org/2020/06/the-eus-recovery-fund-proposals-crisis-relief-with-massive-redistribution/

http://urn.fi/URN:ISBN:952-462-310-2

https://www.jstor.org/stable/2221859?seq=1#metadata_info_tab_contents

 

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu