Suomi hyötyy moninkertaisesti, vai miten se on?

Uusi Suomi kertoi 30.10.2020, että ”arvostettu ekonomisti Sixten Korkman tuo esille laskelman, joka ei ole ollut Suomessa aiemmin esillä. Kyse on rahallisesta hyödystä, jota Suomi saa EU:n sisämarkkinoiden olemassaolosta – sitä kertyy yli viisi prosenttia bruttokansantuotteesta (mikä tekee rahassa n. 13 miljardia). Tätä lukua on viime päivinä toistettu useaan otteeseen muun muassa eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen suulla. Jotkut puhuvat jopa 18 miljardista, jonka rinnalla Suomen ns. nettomaksuosuus EU-paketista tietenkin kalpenee.

Mutta mistä nuo luvut oikein tulevat. Suomessa riittää, että joku sanoo jonkun luvun, ja kun sitä on aikansa toistettu, siitä tuleekin ”fakta”, jonka todenperäisyyttä ei epäillä varsinkaan, varsinkin jos luku on ”oikean suuntainen” ja sen lähteenä on vielä Euroopan komissio. Mutta yritetään vähän avata luvun taustoja, koska kukaan ei näytä olevan niistä kiinnostunut.

Laskelman varsinainen lähde on komission ekonomistin Jan in’t Veldin tutkimus Quantifying the economic effects of the single market in a structural macromodel, joka saa osoitteesta: https://ec.europa.eu/info/publications/quantifying-economic-effects-single-market-structural-macromodel_en

Jan in’t Veldin kykyä tehdä tutkimusta ei sovi epäillä, mutta on varmaan paikallaan hieman tarkastella, millä tavoin edellä mainittuihin tuloksiin päästiin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että yhteismarkkinoiden hyötyä arvioidaan laskemalla, miten paljon erilaiset kaupan esteet ovat (potentiaalisesti) vähentyneet EU-jäsenyyden myötä ja miten ne nyt kuvautuisivat keskeisiksi talouden tunnusluvuiksi.

In’t Veld jakaa kaupan esteet tariffiluontoisiin ja ei-tariffimuotoisiin (jälkimmäisiä ovat esimerkiksi standardit, luvat yms.). Sen lisäksi hän arvioi, miten paljon kilpailu on kiristynyt yhteismarkkinoiden seurauksena. Tähän asti kaikki menee hyvin. Mutta millä luvuilla sitten operoidaan näiden tekijöiden suuruuden arvioinnissa? In’t Veld olettaa, että ei-jäsenmaa joutuisi maksamaan WTO -sopimusten mukaiset suosituimman maan tullit päästäkseen EU-markkinoille, kun taas ei-tariffimuotoisten esteiden osalta mittapuuna ovat erot EU:n ja USA:n järjestelmissä. Keskimääräiseksi tariffikynnykseksi tulee tällöin 3.5 % ja ei-tariffimuotoisten esteiden osalta (peräti) 10.3 % Kilpailun kovenemisen vaikutuksia arvioitaessa tukeudutaan vanhempiin arvoihin EU:n ”sisältä”, joissa voittomarginaalien arvioitiin supistuneen jopa 26 % vuosina 1980-1999.

Näistä luvuista voi jo päätellä, mitä seuraa. Ei-jäsenmaan vienti supistuu rajusti ja sen seurauksena valtion verotulot supistuvat vastaavasti, ja jotta budjetti pysyisi tasapainossa on pakko kiristää finanssipolitiikkaa ja se luonnollisesti supistaa tuotantoa. Komission QUEST-mallin (implisiittiset)  FIPO-kertoimet hyvin isot ja siksi tällä finanssipolitiikan kontraktiolla on iso vaikutus lopputulemiin. Lisäongelmia tuottaa se, että tariffit menevät täysimääräisesti tuontihintoihin, mikä heikentää rajusti vaihtosuhdetta. Niinpä yhteenvedossaan In’t Veld päätyy siihen, että yhteismarkkinoiden ulkopuolelle jäävä Suomi (laskelmat on toki tehty kaikille maille) olisi menettänyt kaupan esteiden seurauksena 5.5 prosenttia BKT:tä ja jos mukaan otetaan vielä kilpailun heikkenemisen vaikutukset, menetys olisi ollut 7.7 % eli rahassa yli 18 miljardia (haluttaessa nämä luvut voi kertoa 25, jotta saa kumulatiivisen arvon vuosille 1995-2020).

Mutta ”hold your horses”. Kaikki riippuu tietenkin siitä, millaisen sopimuksen EU ja Suomi olisivat tehneet, jos Suomi ei olisi liittynyt Unioniin. Tuskin Suomi olisi ollut samassa asemassa kuin USA. Vielä vaikeampi on päätellä kilpailun kiristymisen (marginaalinen mahdollisten pienennysten) vaikutuksista: missä määrin ne ovat olleet seurausta yhteismarkkinoista tai yleensä globalisaatiosta, informaatioteknologiasta, logistiikan muutoksista yms. Luku 26 % kuulostaa lievästi epäilyttävältä.

Suurempi ongelma on kuitenkin se, että In’t Veldin mallisimulointi ei tunne mitään sopeutumismekanismeja: EU-tariffit leikkaavat Suomen viennistä 30 miljardia, mutta mikään ei reagoi siihen: valuuttakurssit, viennin suuntautuminen muille markkinoille, tuotannon rakenne, työmarkkinat ja niin edelleen pysyvät ”ennallaan”. Niistä vientimarkkinakanava on kaikkea muuta kuin triviaali, vaikka se suomalaisessa keskustelussa on päässyt tyystin unohtumaan. Meillä vain hoetaan sitä, että EU:hun menee 50 % viennistä (joidenkin mukaan jopa 60 %, kun Brexit -vaikutusta ei huomioida) ja että se on Suomelle elintärkeä. Toki se on tärkeä markkina-alue, mutta toisaalta se on talouskasvun kannalta ongelmallinen. Euroopan kasvu tunnetusti hidasta; tuonnin kasvu kaikkialla muualla ja erityisesti Kaakkois-Aasiassa on kaksi kertaa nopeampaa kuin Euroopassa. Keskittyminen Euroopan markkinoihin on (ollut) Suomelle kohtalokasta. Ilmanko Suomen osuus maailman viennistä on rajusti supistunut vuosien mittaan. Vuonna 1960 osuutemme oli vielä 0.93 %, ennen jäsenyyttä 1994 0.70 %, mutta 2019 enää 0.39 %. Olemme menestyneet viennissä umpisurkeasti. On jonkinlainen houkutus verrata Suomen lukuja Sveitsin vastaaviin arvoihin. Ne ovat 1960 1.78 %, 1994 1.66 % ja 2019 1.67 %. Sveitsi on onnistunut säilyttämään osuutena maailmanmarkkinoista lähes vakiona neljä vuosikymmenen ajan (mainittakoon, että Euroopan Unioni on menettänyt vientiosuuttaan maailmanmarkkinoilla 1994-2019 peräti viisi prosenttiyksikköä). Pienenä yksityiskohtana mainittakoon vielä, että Islanti on onnistunut kasvattamaan vientiosuuttaan 1994-2019 0.04 %:sta 0.05%:iin.

Minusta on hieman tyhmää ajatella, että vientimenetyksemme olisi jotenkin automaattisesti hoidossa EU-jäsenyyden myötä. Ajatellaan vaikka Italiaa. Vuonna 1994 sen osuus maailmamarkkinoista oli 4.5 %, mutta 2019 enää 2.8 %. Eli samanlainen tarina kuin Suomella. Se vaan kertoo, että epäonnistuminen hintakilpailukyvyn hoidossa ja vääränlaiset rakennemuutokset (tai oikeammin rakennemuutosten puuttuminen) ovat monin verroin tärkeämpiä kuin esimerkiksi juuri EU-jäsenyys. Itse asiassa EU-jäsenyys ja yhteisvaluutta antavat paljon vähemmän anteeksi kuin asema Unionin ulkopuolella: asia, joka tuntuu unohtuvan kerta toisensa jälkeen työmarkkinoilla ja finanssipolitiikassa, jossa ainakin nyt ovat menossa avointen ovien päivät.

PS Syyskuussa 1973 500 vasemmiston (ml. tietenkin kulttuurin kerman) kellokasta jätti vetoomuksen EEC -vapaakauppasopimuksen torjumiseksi. Asiallisesti ottaen he vaativat ulkomaankaupan keskittämistä Neuvostoliitoon ja sen miehittämiin Itä-Euroopan maihin. On ironista, että monet senaikaiset vapaakauppasopimuksen vastustajat (kuten Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja) ovat nykyään kaikkein kiihkeimpiä EU:n kannattajia. Heille voisi suositella näin jälkikäteen In’t Veldin tutkimuksen huolellista lukemista ja ehkä myös matalampaa profiilia EU:n erinomaisuuden puolestapuhumisessa.