Toistuvasti ainutkertainen

Luen epäuskoisena hallituksen esitystä eduskunnalle (260/2021) EU-apupaketista. En odottanut löytäväni 49 sivun tekstistä mitään laskelmia tai arvioita paketin hyödyistä ja haitoista Suomelle, mutta silti esityksen sävy on tyrmäävän apologeettinen kertoessaan, miten apupaketti lisää solidaarisuutta EU-maiden välillä ja mitä kaikkea hyvää EU on tehnyt meidän hyväksemme. No, kaikesta tästä voi keskustella, mutta kun esitys moneen kertaa vannottaa, että apupaketti on poikkeuksellinen ja väliaikainen, tuntuu, että aivan kaikkea ei kerrota.

Vaikka meillä sanotaan olevan luotettavan ja valppaan median, tiedämme yhäkin olemattoman vähän siitä, mitä kulissien takana tapahtui, ennen kuin Macron ja Merkel, ja heti perään Euroopan komissio, julkaisivat ehdotuksensa ”Korona-apupaketista”. Toki tiedämme, että etenkin Italian pankkien tilanne oli jo loppuvuonna 2019 niin hei Suhteelliset yksikkötyökustannukset Viennin volyyni Italia ym Italian teollisuustuotantokko, että ounasteltiin jonkinlaista pelastussuunnitelmaa, joka olisi saattanut johtaa mm. velkojien saamisten leikkauksiin. Alkuvuodesta 2020 tilanne kuitenkin kärjistyi nopeasti. Kriisin syvenemisestä saa hyvä kuvan seuraamalla EKP hallinnoiman pankkien välisen maksujen välistysjärjestelmän (Target2) saldotilannetta, Maaliskuun ja kesäkuun välisenä aikana Saksan (pankkien) saamisiset Italiasta ja Espanjasta kasvoivat lähes 200 miljardilla eurolla nousten kesäkuun lopussa käsittämättömän korkealle 995 miljardin tasolle. Selvää oli, että tässä tilanteessa oli pakko tehdä jotain. Toki näin tapahtuikin. EKP lisäsi Pandemic Emergency Purchase Programme -ohjelman ja jo olemassa olevan Asset Purchase Programme -ohjelman puitteissa rajusti eurojärjestelmän likviditeettiä, joka huomattavassa määrin ohjautui italialaisten arvopapereiden ostoihin. Kesäkuun puolivälissä EKP:n Targeted Longer-Term Refinancing Operations 500 miljardin ohjelma oli selvästi (korko)tukiohjelma heikossa kunnossa oleville (Italialaisille ja Espanjalaisille) pankeille.

Vaikka Korona -epidemia oli jonkinlainen laukaisija Italian (samalla tavalla kuin Espanja ja Kreikan) pankkien kriisille, on epärehellistä pitää pandemiaa syynä. Syitä saa hakea paljon kauempaa, itse asiassa Eurojärjestelmän syntyhetkistä asti.

Kun päätös valuuttaliitosta oli tehty 1995, seurauksena oli ennennäkemätön korkeasuhdanne Etelä-Euroopassa, josta ehkä näkyvin merkki oli Espanja jättiläismäinen kiinteistöhintakupla 2000-luvun alussa. Kun hetkessä siirrytään 10 prosentin inflaatiosta ja 15 prosentin koroista nollainflaatioon ja kahden prosentin korkoihin, jonkun on pakko mennä pieleen. Italian tapauksessa seurauksena oli kustannuskehityksen karkaaminen käsistä. Itse EMU-päätös tiesi jo huomattavaa Liiran revalvaatiota ja seurannut muita euromaita nopeampi inflaatio repi 2010 -luvun lopulle tultaessa jopa yli 40 % kaulan Italian kustannustasossa suhteessa Saksaan (kuva).

Seurauksia ei pidä ihmetellä: Italian vienti pysähtyi kuin seinään (kuva), teollisuustuotanto laski rajusti (kuva); vuoden 2007 (siis ennen finanssikriisiä) tasosta 130 on pudottu lähes 30 prosenttia.  Italian autoteollisuus, joka 1960- ja 1970-luvun taitteessa oli maailman viidenneksi suurin, on nyt sijalla 19. Vuonna 1989 Italiassa valmistettiin 2.2 miljoonaa autoa, mutta vuonna 2019 enää 900 000. Samaan aikaa kuitenkin maailmalla autojen tuotanto on lähes kaksinkertaistunut (48 -> 92 M).

Viimeisen kymmenen vuoden aikana mitään olennaista parannusta ei tapahtunut Italian kilpailukyvyssä. Berlusconia 2011 jälkeen seurannet hallitukset (etenkin Renzin) ovat vain kasvattaneet kotimaista kysyntää ja valtion velkaa. Italian talous on ehkä eniten Euroopassa kärsinyt siitä, että tuotanto on suuntautunut aloille, joissa kansainvälinen kilpailu on kovinta. Ja koska kilpailukyky on heikko, markkinat on menetetty Kiinalle ja muille nouseville talouksille. Korkean teknologian tuotannossa Italia on selvä peränpitäjä Euroopan suurista talouksista (ks. oheinen IMF:n tutkimus).

Kaiken tämän jälkeen voi kysyä, miten EU -apupaketti voi kertaheitolla pelastaa Italian (samoin kuin Espanjan ja Kreikan)?

Parantaako se Italian kilpailukykyä? Ei tietenkään, se tekee täysin päinvastoin. Kotimainen kysyntä kasvaa ja se nostaa entisestään hinta- ja kustannustasoa esimerkiksi suhteessa Saksaan.

Parantaako se Italian teollisuuden toimintaedellytyksiä? Ei tietenkään. Apupaketin varoista yli puolet käytetään ”vihreään siirtymään”, joka käytännössä tarkoittaa olemassa olevan teollisuuden savustamista pois Italiasta (Kiinaan ja muihin kehittyviin talouksiin). Avustukset menevät sitä paitsi (ensi kädessä) julkiselle sektorille, joka syrjäyttää resurssirajoitteen kautta yksityistä toimintaa (työvoima siirtyy vientisektorilta julkiseen toimintaan).

Auttavatko Italian hallituksen omat toimet parantamaan kilpailukykyä? Eivät tietenkään. Italian ja Espanjan sosialistihallitukset kaavailevat/haaveilevat vain neljäpäiväistä työviikkoa, kansalaispalkkaa ja minimipalkan nostoa. Ne olisivat vain prototyyppejä negatiivisista tarjontasokeista, jotka ”lopullisesti” katkaisisivat ”kamelin selän”. Toki pieni osa avustuksista on tarkoitus käyttää yritysten toimintaedellytysten parantamiseen, mutta tämä yleensä tarkoittaa valikoivia avustuksia, jotka entisestän sekoittavat kilpailutilannetta ja sotkevat markkinoiden toimintaa (korruptiosta nyt puhumattakaan). Italia on kuitenkin yhäkin markkinatalous; ei sitä voi komentaa suuntautumaan sinne tai tänne sen mukaan, mitä poliitikot pitävät hyvänä tai mitä he kuvittelevat olevan ”tulevaisuutta”.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, parasta mitä Italian hallitus voisi tehdä, olisi laskea veroja ja sitä kautta keventää kustannusrasitusta, laajentaa veropohjaa ja pienentää harmaata talotta. Italia ei suinkaan ole mikään veroparatiisi, vaikka meillä näin ajatellaan. Toki kulutuksen verotus on n. 10 prosenttiyksikköä alhaisempi kuin meillä, mutta muuten Italian veroasteet ovat aivan samaa tasoa kuin Suonessa. Espanjassa tilanne on hieman erilainen, mutta kyllä sielläkin ongelma on enemmän veropohjassa kuin veroasteissa.

Ongelma on kuittenkin siinä, että Italia on Kreikan ohella velkaisin maa, ja verotuksen keventäminen nyt veisi lopunkin uskottavuuden Italian valtion kyvyltä hoitaa velvoitteitaan. Se mikä sopii esimerkiksi Sveitsille, ei sovi Italialle. Eli kilpailukyvyn parantamiseen on jäljellä vain yksi keino, karmea hevoskuuri palkkojen suhteen. Mutta ei siitäkään tule mitään: ei ole näkyvissä mitään sellaista poliittista koalitiota, joka voisi runnoa sellaisen läpi. Aivan sama tilanne on Espanjassa. Kreikkaan voitiin vielä lähettää Troikka toteuttamaan hevoskuuria, mutta on selvää, että sellaisen lähettäminen Roomaan tietäisi koko EU:n loppua. Ulkopuolisten kyky puuttua Italian asioihin on kovin rajallinen: sen tietävät niin EU kuin italialaiset itsekin.

Jos Italialla olisi oma valuutta (Liira), se olisi jo aikoja sitten devalvoitunut, samanlaista kilpailukykykriisiä kuin nyt ei olisi. On kai oikeutettua sanoa, että se kiire, jolla rahaliittoa pantiin pystyyn 1990-puolivälillä, on paljolti nykyisten ongelmien takana. Italia, samalla tavalla kuin Kreikka, ei ollut kypsä yhteiseen valuuttaan Saksan kanssa. Inhoraadollisesti voi tietysti kysyä, olivatko ketkään muutkaan kuin Saksa, Beleux-maat ja Itävalta kypsiä rahaliittoon 1999. Mutta tehty mitä tehty.

Masentava lopputulos on se, että mitään aitoa ratkaisua ei ole näköpiirissä. Italian ja muiden Välimeren maiden avustustoimet eivät ratkaise ainuttakaan perusongelmaa, ne vain lykkäävät ongelmien ratkaisua tulevaisuuteen, osin jopa pahentavat ongelmia. On aivan selvää, että tulevaisuus tuo mukanaan avustuspaketin toisensa jälkeen. Siksi vähin mitä oma hallituksemme voisi tehdä, on ”katsoa sutta silmiin” ja pohtia & selvittää, voiko Suomi nykytilanteessa tehdä mitään. Onko Suomella mitään mutta strategiaa kuin sanoa, että ”menemme muiden mukana”. Eikä olisi pahitteeksi, vaikka hallitus lopulta kertoisi, mikä avustuspakein suhteen on ”totta”; ei tarvitsisi jatkuvasti keksiä uusia selityksiä ja verukkeita.

pari hyvää juttua Italian kilpailukyvystä

https://www.theguardian.com/business/2014/aug/26/italy-triple-dip-recession-loss-of-competitiveness-europe

https://www.elibrary.imf.org/doc/IMF001/09249-9781451869842/09249-9781451869842/Other_formats/Source_PDF/09249-9781451914382.pdf?redirect=true

 

 

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu