Vielä niistä komission luvuista

Viime viikolla (28.5) kirjoitin kommentteja Euroopan Unionin komission dokumentista

”Commission staff working document: Identifying Europe’s recovery needs”, jossa perustellaan komission esittämän elpymisrahaston perustamista ja esitellään elpymisohjelmalla saatavia tuloksia. Mitä enemmän käyttää aikaa dokumentin lukemiseen, sitä enemmän alkaa epäillä, että jotain mättää komission esittämissä luvuissa. Siksi yritetään vielä kerran paneutua asiaan.

Komissiohan laskee ensi alkuun Corona -viruksen aiheuttamista elvytystarpeita, ja päätyy siihen, että kriisi aiheuttaa triljoonaluokkaa olevan investointivajauksen Euroopan Unionissa (suoranainen investointitarve on 748 miljardia euroa, s. 40).  Samaan hengenvetoon raportti tosin kertoo, että samansuuruinen investointitarve syntyy, jos ja kun pyritään siirtymään ”vihreään talouteen”, mutta hanke varmaan rahoitetaan jollain toisella, ”vihreällä” paketilla.

Tämä lienee taustana sille, että elpymisrahaston vaikutuksia arvioidaan nimenomaan investointien näkökulmasta, eli oletetaan, että lähes kaikki lahja- ja lainarahat käytetään julkisiin investointeihin. Pääsääntöisesti oletetaan, että investoinnit ovat ”uusia”, eli ne eivät korvaa investointeja, joita kansalliset hallitukset olisivat muutenkin tehneet. Perusteluna tälle on ajatus siitä, että rahoitusmarkkinoilla on nyt tilanne, jossa investointien rahoittaminen tavallista vaikeampaa yksittäisille jäsenmaille (”The economic additionality of private lending is based on the notion of loan supply restrictions by private banks in the current downturn. The additionality is likely much lower outside of a credit crunch”, s.44 The “multiplier” of private investment is large in case of loan supply restrictions by private banks. By assumption, one additional euro in provisioning for EFSI and Invest EU leads to one and a half euros of additional GDP. Correspondingly, the assumed increase in private investment is sizable s. 45).). Tämä arvio jää askarruttamaan, koska viimeisimpien tietojen mukaan rahoitusmarkkinoilla näy mitään merkkejä ”jäätymisestä”. Huhtikuussa M2 kasvoi Euroalueella 8.3 % ja yrityslainat 6.6 % (luvut ovat vuositason kasvuvauhteja). Jos tauti talttuu jouluun mennessä, markkinoiden olettaisi toimivan kutakuinkin normaalisti Euroopassa. Kuten sanottu rahoitusmarkkinoiden jäätymisellä perustellaan sitä, että EU:n rahoitusinstrumentit kasvattavat investointeja enemmän kuin yksi yhteen (kertoimen ollessa 1.5).

Komission laskelmat on tehty olettaen, että vain puolet lainoista (250 000 M€) käytetään investointeihin kun taas kaikki ”lahjat” (500 000 M€) käytetään investointeihin. Tällä oletuksella on helposti arvattavat vaikutukset: elvytyksen teho kasvaa. Tämä selittyy sillä, että investointien kerroinvaikutukset ovat yleensä suuremmat kuin julkisen kulutuksen. Julkisen kulutuksen (siis muiden kuin investointi- ja tulonsiirtomenojen) kerroinvaikutukset ovat nykytietämyksen valossa jossain puolen ja yhden välillä. Esimerkiksi komission QUEST -mallin dokumentissa [1] kerrotaan, että vuositasolla kerroin on 0.56. Näin alhainen kerroin ei tietenkään tuottaisi tulosta, jonka mukaan elpymispaketti olisi itserahoittava (niin kuin komission dokumentissa väitetään). Nyt tehdyissä investointipainotteisissa simuloinneissa kerroin on selvästi yli yhden, mikä sekin jää askarruttamaan, koska mallin aiemmilla versioilla investointien FIPO -kertoimet ovat olleet vain luokkaa 0.5 – 0.6 (Hollannille ja Saksalle). Ylipäätään kirjallisuuden perusteella voi päätellä, että investointien kertoimet ovat nekin alle yhden [2] jos kohta suurempia kuin muilla julkisilla menoilla. Tässä yhteydessä on tosin paikallaan varottaa siitä, että termiä ”kerroin” käytetään ekonomistienkin keskuudessa aika vallattomasti; uuden sukupolven mallien ”kertoimet” ovat tyystin erilaisia kuin yksinkertaien keynesiläisen mallin tunnusluvut [3]

Syy, miksi komission esittämät luvut ovat näin suuria, selittyy paljon sillä, että kasvaneen julkisen pääoman oletetaan kasvattava tuotantoa (julkiset investoinnit kasvattavat siis paitsi kysyntää myös tarjontaa). Mallilaskelmissa on oletettu nyt, että kokonaistuotannon panosjousto julkisen pääoman suhteen on 0.12. Luku vaikuttaa pieneltä, mutta se implikoi tavattoman suurta pääoman rajatuottavuutta (pääoman rajatuottavuus määritellään yksinkertaisesti panosjouston ja BKT/pääoma-suhteen tulona). Suomen (ja itse asiassa myös EU-maiden keskiarvon) osalta päädytään tällöin lukuarvoon 20 %, mikä on selvästi suurempi kuin pääoman tuottoaste (”korko”) + poistoaste. Koska pääoman rajatuottavuuden pitäisi vastata tätä rahoitusmarkkinoiden tuottovaatimusta, ollaan tilanteessa, jossa julkiset investoinnit olisivat äärettömän kannattavia (ajatellaan vaikka, että ”korko” on 2 % ja poistoaste 4 %, eli yhteensä 6 %, joka on tietenkin aivan eri ”planeetalla” kuin mainittu 20 %). Ongelmalliseksi asian tekee se, että arviot pääoman rajatuottavuudesta koko kansatalouden osalta liikkuvat ainakin Suomessa tasolla 10 %, mikä on puolta pienempi arvo kuin mainittu komission laskelmien implikoima pääoman rajatuottavuusluku [4]. Ja siksi toiseksi pääoman ”kulumien” on varmaankin nopeampaa kuin julkisella sektorilla. Voiko todella olla, julkinen pääoma on yli kaksi kertaa tuottavampaa kuin yksityinen pääoma? Voi tietysti olla, mutta näiden lukujen laskemiseen liittyy poikkeuksellisen paljon mittausongelmia (miten laskea julkisesta pääomasta saatavat ”laskennalliset” pääomatulot tai miten eritellä investoitu julkinen pääoma ja ns. luonnollinen julkinen pääoma (esim. vesistöt)?).

Kun näitä lukuja silmäilee, piru piilee tietenkin yksityiskohdissa. Julkinen kulutus voi olla mitä tahansa (valtiosihteereiden tai vaihtoehtoisesti sydänkirurgien palveluksia), mutta sama pätee tietenkin myös julkisiin investointeihin (on Hailuodon ja Kruununvuoren siltaa tai Pahkakumman tien perusparannusta). Ei ole olemassa ”keskimääräistä” investointia.

On varmaan mieluisaa musiikkia poliitikkojen korville, että koko jättiläismäinen lainaoperaatio on itserahoittava; EU:n BKT:n sanotaan kasvavan vuosina 2020-2024 2.3 % ja erityisesti alhaisen tulotason mailla peräti 4.6 %. Jälkimmäisillä velkaantuneisuus vähenee jopa kuusi prosenttiyksikköä. Vaikka komission käyttämä malli ei ole lineaarinen perusrakenteeltaan, voi tulosten mielekkyyttä vallan mainiosti kokeilla kasvattamalla politiikkainstrumentin (elpymispaketin) kokoa – vaikkapa kymmenkertaistamalla se. 7.5 triljoonan euroon paketti poistaisi köyhyyden ja aika pitkälle myös valtioiden velat Euroopasta. Miksi kukaan ei rohkene ehdottaa sitä? Ville Niinistö tosin taisi ehdottaa 2 triljoonaa rahaston kooksi, joten hänellä tuskin on mitään sitä vastaan, että summa nostetaan 7.5 triljoonaan. Suomen vastuiksi tulisi 1.7 prosentin jäsenmaksuosuudella 128 miljardia. Kuulostaa paljolta, mutta ohjelmanhan pitäisi olla itserahoittava, joten mitä turhaa kursailemaan.

Minusta puheet ”itserahoittavuudesta” ovat hölynpölyä. Ensinnäkään EU:n ”lahjoja” ei suinkaan käytetä kokonaisuudessaan investointeihin, vaan ne todennäköisesti jakautuvat samalla tavalla kuin menot ovat aiemminkin kansallisella tasalla jakautuneet eri kohteisiin. Toisaalta vaikka niitä käytettäisiin investointeihin, eivät ne silti kasvata kokonaistuotantoa tavalla, joka rahoittaisi menojen lisäykset. Toki Euroopassa on varmaan vajausta julkisten investointien suhteen, mutta ei Euroopan ongelma ole lainarahan puute vaan pikemminkin päinvastoin. EU:n budjetin paisuttaminen vain siirtää huomion Euroopan rakenteellisista ongelmista ja tuloksena on, että Euroopan ongelmia ratkaistaan tavalla (julkista sektoria kasvattamalla), joka vain pahentaa ongelmia.

Suomen kannalta suuri ongelma on vielä se, että ”emme tiedä”. Emme tiedä, mikä on lopullinen maksuosuutemme Brexitin jälkeen puhumattakaan siitä, miten paljon Elpymispaketista loppujen lopuksi koituu menoja, emme tiedä, miten paljon EU:n eri kanavien kautta myönnetyistä veloista mitätöidään tai jää muuten saamatta, emme tiedä mitä muita suuria hankkeita (kuten ”vihreä talous”) on muhimassa Corona-hankkeen jälkeen ja niin edelleen. Suuri yleisö varmaan ihmettelee, miten puheet tulonsiirtounionista tuntuvatkin olevan totta, kun Suomi saa 3.5 miljardia (1.5 % BKT:sta) kun taas Italian koko potti on 173 miljardia (7.5 % BKT:sta). Ja vaikea on sanoa, mitä mieltä hallitus loppujen lopuksi on asiasta; vaikutelmaksi jää, että ainakin osa hallituksesta on valmis mihin tahansa maksuosuuden kasvattamiseen. Tunnumme elävän aikaa, jolloin jalat eivät tahdo pysyä maan pinnalla.

 

[1] https://ec.europa.eu/economy_finance/publications/pages/publication12918_en.pdf

[2] https://www.imf.org/en/Publications/WP/Issues/2019/12/20/Is-the-Public-Investment-Multiplier-Higher-in-Developing-Countries-An-Empirical-Exploration-48836

[3] https://pubs.aeaweb.org/doi/pdfplus/10.1257/jep.33.2.89

[4] https://personal.lse.ac.uk/casellif/papers/MPK.pdf

meeviren
Sitoutumaton Riihimäki

Taloustieteen professori (emeritus), Turun yliopisto

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu