Toteutuvatko muistisairaiden ihmisoikeudet?

Muistisairauteen voi liittyä käyttäytymistä, jonka ympäristö voi kokea häiritseväksi tai vaikeasti hallittavaksi. Taustalla voi olla tunnetilaan tai tarpeiden ilmaisemiseen liittyvät syyt. Usein puhutaan käytöshäiriöistä tai haasteellisesta käyttäytymisestä, joka on parempi termi. Tällöin ammattitaitoiset hoitotyöntekijät pohtivat aina, mikä on käyttäytymisen syy, eivätkä määrittele käyttäytymistä sairauden oireeksi. Hoitajien haasteena on pyrkiä selvittämään, mikä viesti käyttäytymiseen liittyy ja mitä muistisairas yrittää kertoa käyttäytymisellään. Jos perussyytä ei löydetä tai sitä ei saada poistetuksi, on ratkaistava, miten muistisairaan oloa helpotetaan. Rauhoittava lääke tai muut rajoittavat toimenpiteet kuten eristäminen tai liikkumisen estäminen joko heikentävät toimintakykyä tai pahentavat muuten tilannetta. Siksi haasteelliseksi koettua käyttäytymistä tulisi aina ensisijaisesti hoitaa muilla keinoilla.

Jokainen sairastunut on yksilö, eikä yleisiä, joka tilanteeseen sopivia ohjeita voida antaa. Mitä paremmin sairastunut tunnetaan yksilönä, sitä paremmin löytyvät auttamisen keinot. Ihminen ei ole sairautensa näköinen; hän on oman elämäntarinansa muovaama ja koko ajan kehittyvä yksilö. Muistisairaskin voi haluta elämäänsä uusia kokemuksia. Vaikka henkilön elämäntarinasta ei löytyisi esimerkiksi viitteitä lemmikkieläimistä, koiran tai kissan silittäminen voi muistisairaalle olla rauhoittava kokemus. Tai vaikka elämäntarinasta ei löytyisi tanssiharrastusta, voi muistisairas nauttia tanssimisesta.

Entä sitten, kun hoitajia liian vähän tai valmiuksia kohdata muistisairasta ei ole?

Sitten käy kuten ystävälleni Meerille, jolla oli Alzheimerin tauti. Hän oli hoidossa ympärivuorokautista hoitoa ja hoivaa tarjoavassa hoitokodissa. Muisti oli huono, mutta fyysinen kunto oli hyvä. Hän teki ystäviensä kanssa kävellen pitkiä kävelylenkkejä. Hoitajat ulkoiluttivat silloin tällöin pyörätuolilla. Meeri oli työelämässään toiminut ylihoitajana ja sairauden edetessä hän ryhtyi aktiivisesti hoitamaan toisia asukkaita sekä käyttäytymään käskevästi ja komentelevasti. Tönimistäkin ilmeni ajoittain. Hoitoyhteisössä ei lähdetty miettimään syytä käyttäytymiselle tai sitä, mitä erilaisia vaihtoehtoja Meerin kohtaamiseen olisi, vaan hänelle aloitettiin rauhoittava lääkitys. Parissa päivässä Meerin kävelykyky oli mennyt ja hänestä tuli apaattinen. Vasta viikon kuluttua hoitoyhteisössä ryhdyttiin miettimään lääkitystä, jolloin rauhoittava lääkitys lopetettiin. Valitettavasti kävelykyky ei enää palautunut ja Meeristä tuli pikkuhiljaa vuodepotilas. Osa hoitajista oli sitä mieltä, että se kuuluu sairauteen. Onneksi Meerin ei tarvinnut olla pitkään vuodepotilaana, vaan kuolema armahti hänet!

Olen huolissani muistisairaiden hoidon laadusta ja henkilökunnan määrästä muistisairaita hoitavissa yhteisöissä. Jos henkilöstömitoituksiin ei liitetä potilaiden hoidollisuuden huomioimista, ne eivät mahdollista hyvää hoitoa. Kaksi hoitajaa voi riittää auttamaan 14 asukasta, mutta yksikin haasteellisesti käyttäytyvä asukas tarkoittaa, että inhimillinen ja laadukas hoito vaatii kolmannen hoitajan. Jos henkilöstöä on liian vähän, osaavakin hoitaja joutuu helposti käyttämään rajoitustoimenpiteitä.

Tarvitaan lisää valvontaa.

Tilanne on monin paikoin huolestuttava. Lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin mukaan osa hoitajista harkitsee alan vaihtoa, koska työtä ei pysty tekemään ammatti-identiteetin mukaisesti. Tehy on puolestaan raportoinut, miten henkilöstömitoituksia kierretään esimerkiksi merkkaamalla haamuhoitajia työvuorolistaan. Lisäksi Valvira on nostanut vakavia laatuongelmia esille ja aluevalvontaviranomaiset kertovat, etteivät he resurssien vähentyessä pysty tekemään valvontatyötä niin hyvin kuin pitäisi.

Kysyin kirjallisessa kysymyksessä, mitä hallitus aikoo tehdä asiakas- ja potilasturvallisuuden parantamiseksi esimerkiksi ikäihmisten ja vammaisten hoidossa ja hoivassa. Ministeri Saarikko tuntuu luottavan omavalvontaan todetessaan, että kunkin palveluja tuottavan toimintayksikön omavalvontasuunnitelma on avainasemassa potilasturvallisuuden varmistamisessa. Ongelma on kuitenkin juuri se, että monessa paikassa omavalvontasuunnitelma näyttää paperilla hyvältä, mutta siitä huolimatta esiin tulee vakavia ongelmia. Omavalvonta ja omavalvontasuunnitelman kehittäminen eivät ole riittäviä toimenpiteitä potilas- ja asiakasturvallisuuden sekä hoito- ja hoivatyöntekijöiden osaamisen varmistamiseksi.

Valvontaviranomaisille on oltava nykyistä paremmat resurssit, sillä eri puolilta Suomea kuuluu hälyttäviä uutisia muun muassa ikäihmisten ja vammaisten hoidon ja hoivan laatuongelmista. Lisäksi vanhuspalvelulakia on seuraavalla hallituskaudella muutettava niin, että siihen kirjataan tiukempi vaatimus perusoikeuksien toteutumisesta. Uudelleen on myös harkittava, tarvitaanko lakiin tiukempi kirjaus riittävästä henkilöstömitoituksesta heikoimmassa asemassa olevien inhimillisen hoivan ja hoidon turvaamiseksi.

Merja Mäkisalo-Ropponen
Kansanedustaja (sd)
Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja

MerjaMkisalo-Ropponen
Sosialidemokraatit Joensuu

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi.

Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen kuudetta kautta ja toimin valtuuston puheenjohtajana.

Olen Eduskunnan Vammaisasiain yhteistyöryhmän puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen puheenjohtaja sekä Kuurojen Palvelusäätiö sr:n hallintoneuvoston jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu