Arvojen ristiriita vie voimat ja heikentää toiminnan laatua sosiaali- ja terveystoimessa

Vastaus Katriina Kajanteen avoimeen kirjeeseen

Katriina Kajannes lähetti minulle avoimen kirjeen tällä palstalla 18.7.2020.

Mikäli ymmärsin oikein Katriina Kajannes kirjoitti ikäihmisistä ja omaisista byrokratian rattaissa ja kyseli, tuleeko ikäihminen ja omainen kuulluksi omassa asiassaan vai luulevatko ammattilaiset tietävänsä paremmin mitä ikäihminen ja omainen tarvitsevat.

Tämä kysymys pitäisi esittää useammin, sillä valitettavasti Suomessa vallitsee monin paikoin ns. ammattilaisbyrokratia ja ihmisen oma ääni on edelleen liian hento. Esimerkkinä tästä on yhteiskunnassa yleisesti hoettu mantra, että kaikki ikäihmiset haluavat asua omassa kodissaan. Kukaan ei kuitenkaan kysy ikäihmiseltä itseltään, missä hän haluaa asua, mutta ammattihenkilöt ovat päättäneet, että kaikkien ikäihmisten paras paikka on koti, vaikka ihminen kokisi sen pelottavana. Kotona asuminen saattaa ahdistaa ihmisiä, jotka esimerkiksi yksinäisyyden takia haluaisivat muuttaa yhteisökotiin, mutta se ei ole mahdollista, koska asiantuntijoiden mukaan ”oma koti on paras paikka”.

Hoito- ja hoivakulttuurit ovat myös edelleen vanhanaikaisia ja laitoskulttuuri ohjaa toimintaa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ikäihmisten kulttuuriset oikeudet toteutuvat liian harvoin. Muistisairaita kohdellaan kuten he eivät tarvitsisi kulttuuria ja taidetta. Samalla tavalla ikäihmisten seksuaalisuus on edelleen tabu, jota monessa hoitoyhteisössä on vaikea kohdata. Laitoskulttuurissa ikäihmisiltä ja muistisairailta ikään kuin kielletään tietyt inhimilliset perustarpeet.

Sama koskee omaishoitajiin suhtautumista. Asiantuntijat tietävät omaisia paremmin, mitä omaishoitaja tarvitsee. Omaishoitajalta itseltään kysytään liian harvoin, mikä häntä auttaisi jaksamaan ja mistä hän saisi voimia. Valmiit palvelupaketit ohjaavat toimintojen järjestämistä, vaikka ihminen tarvitsisi jotain ihan muuta.

 

Miksi näin?

Kysymykseen ei ole yhtä oikeaa vastausta. Ammattilaisia ei voida yksin syyttää tästä. He ovat ”systeemin vankeja.” Tiedän monen ammattilaisen uupuvan juuri sen takia, ettei voi tehdä työtä sillä tavalla kuin ammattieettisesti kokisi oikeana. Ongelma on pikemminkin yhteiskunnallinen ja liittyy yhteiskunnan arvoihin. Vääränlainen tehokkuusajattelu sosiaali- ja terveystoimessa on johtanut standardoituihin palvelupaketteihin, joissa ei ole tilaa yksilöllisyydelle.

Tämän päivän yhteiskunnalliset arvot ovat ristiriidassa hoitoalan ammattien perusarvojen kanssa. Yhteiskunnassa korostetaan tuottavuutta ja priorisointia, mutta hoitajien ammatti-identiteetti korostaa sitä, että kaikki ihmiset on hoidettava hyvin ja inhimillisesti. Hoitotyöntekijöille tuottaa ylitsepääsemättömiä ristiriitoja vaatimus tehdä työ pintapuolisesti ja ”jättää loput tekemättä”. Pahimmassa tapauksessa työntekijä ryhtyy ristiriidan kestääkseen käyttämään erilaisia puolustusmekanismeja.

Puolustusmekanismien käyttö johtaa apua tarvitsevien esineellistämiseen ja hoidon laadun heikkenemiseen. Hoitotyöntekijät eivät käytä puolustusmekanismeja tahallaan vaan suojellakseen omaa psyykettään todellisuuden ja ammatti-identiteetin väliseltä ristiriidalta. Yksi hoitotyössä tyypillinen puolustusmekanismi on etääntyminen potilaasta. Se tarkoittaa asennoitumista, jossa hoitotyöntekijä pitää hoidettavaa ja autettavaa ihmistä ymmärtämättömänä maallikkona. Hänellä ei katsota olevan tarpeeksi tietoa tai ymmärrystä päättää asioistaan. Hänen on suostuttava toimimaan ammattihenkilöiden ohjeiden mukaan ja olevan tyytyväinen annettuun hoitoon ja kohteluun, olisi se sitten millaista tahansa. Henkilö, joka ei suostu tähän, leimaantuu helposti vaikeaksi ja hankalaksi. Etääntyminen potilaasta voi näkyä myös työn rutiininomaisena suorittamisena.

 

Voiko toimia toisin?

Edellä kuvattu toimintatapa on valitettavan yleinen, mutta eri puolilla Suomea on löydettävissä myös toisenlaista toimintaa. Esimerkiksi kotihoitoa toteuttava Sudenkorento Ruokolahdella. Kirjoitin Sudenkorennon toiminnasta US:n blogissa 12.3.2020 muun muassa seuraavasti:

”Sudenkorennossa toiminnan keskeisenä periaatteena on se, että asiakkaan ja läheisten kanssa yhdessä mietitään, mitä asiakas ja perhe tarvitsee pystyäkseen elämään mahdollisimman hyvää elämää mahdollisimman kauan omassa kodissaan. Ammattilaiset eivät sitä voi määritellä, vaan määrittelyn tekevät asiakkaat ja omaiset. Toki työntekijöiden on tärkeä antaa asioihin myös oma ammatillinen näkökulmansa.

Sudenkorentolaiset kertoivat minulle, että avatessaan ensimmäisen kerran asiakkaan oven, he astuvat samalla asiakkaan elämään ja elävät asiakkaan kanssa arkea sen suruineen ja iloineen. Työntekijöiden tehtävänä on olla asiakkaita varten jakamassa ja kokemassa elämää yhdessä asiakkaan ja perheen kanssa. Kun on aikaa miettiä yhdessä arjen haasteita, löytyy myös elämää helpottavia ratkaisuja.”

Olen itse sairaanhoitaja ja saanut aikanaan koulutuksessa työlleni tällaisen toiminnan arvopohjan. Terveydenhuollonopettajana työskennellessäni opetin ja ohjasin opiskelijoita toimimaan näin. Myös työyhteisökouluttajana valmensin ja ohjasin työyhteisöjä rakentamaan toimintansa sosiaali- ja terveystoimen arvoperustalle.

Surukseni viime vuosina yhä useammin hoitotyöntekijät kertovat minulle, että heidän työnsä on normitettu tietynlaiseksi ja luovalle ajattelulle tai potilaan ja omaisen yksilölliselle kohtaamiselle ei ole aikaa tai tilaa. Jos he tuovat epäkohtia esille, niin niitä ei haluta kuulla ja työntekijä leimautuu hankalaksi työntekijäksi. Vastoin omia ja ammatin arvoja työskentely vie työn ilon ja uuvuttaa. Jos auttaja ei voi hyvin, hän ei voi myöskään muita auttaa. Edellä mainitsemani Sudenkorento – kotihoidon erityinen vahvuus on siinä, että siellä välitetään myös työntekijöiden hyvinvoinnista.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

MerjaMkisalo-Ropponen

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi. Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen ollut viidettä kautta, tällä kaudella valtuuston 1. varapuheenjohtajana. Olen Muistiliitto ry:n hallituksen puheenjohtaja, valtakunnallisen kulttuurihyvinvointipoolin puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen jäsen ja Kalevi Sorsa Säätiön hallituksen jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu